2016-12-06

Virtuaalikierros: Härkämäki, Varkaus

Ihan Pohjois-Savon etelälaitamilta löytyy Warkauden Kassiopeian rakentama ja ylläpitämä observatoriokompleksi, Härkämäki tai virallisemmin Taurus Hill Observatory. Siinä missä Orimattilan Tähtikalliolta löytyy yksi jättimäinen putki jättitornissa ja sen kaverina pari pienempää, on Härkämäellä kourallinen keskikokoisia putkia. Keskikokoinen tässä kontekstissa tarkoittaa ihan kunnioitettavaa 30-40cm kokoluokkaa. Mutta alla kuitenkin upotettuna virtuaalikierros paikan päältä, jonka kautta pääsee ihmettelemään tähtitornia, kerhorakennusta ja kaukoputkillä täytettyä avattavaa havaintotasannetta.


2016-11-06

Rantoja, taivaanrantuja ja kerroskuvausta

Kun ei ala tämä pahuksen pitkä pilvisyysjakso jo loppumaan, niin on sama julistaa tämän syksyn tähtiviirukausi päättyneeksi. Kokonaisen viikonhan tuo kestikin. No, oli niitä kuvausöitä useamminkin, mutta se paras sesonki oli noin viikossa ohitse. Kirpakka, kuiva syysyö, eikä Kuuta taivaalla sotkemassa. Siinä hyvän yön ainekset.

Ensin ajassa taaksepäin, elokuun puolen välin tienoille. Silloin Savonmaan korkeuksilla alkaa olla keskiyön aikaan jo niin pimeää että tähtikuvauskautta voi aloitella. Tämä on samalla myös jatkoa aiemmin esitetylle laituricore-sarjalle, yhdistäen samalla mukaan pientä tähtiviiruräpellystä. Valokuvauksellista kliseefuusiota.

Mela mökkilaiturilla

Juuri kuvan ulkopuolella loistava täysikuu vaan sotkee kuvan keskiosan ikävästi flarepalloilla. Eikä edes millään härskeillä ja värikkäillä linssiheijastumilla vaan tuommoisilla tuhnuilla läiskillä jotka tekevät kuvasta vain paskaisen näköisen. Pahuksen Samyang. Pahuksen minä, kun en putsannut etulinssiä kunnolla. Lentokone sentään tuli kuvaan mukaan juuri sopivaan paikkaan. Nyt se sitoo kivasti toisiinsa laiturin pakopisteen ja taivaan valoviirut. Jos jotain tekisin toisin, kääntäisin tuota isoa melaa niin että se ei olisi kuvassa noin pystyssä, alaosa liikahtaisi tuonne vasemmalle ja yläosa ehkä vähän oikealle. Ja hävittäisin Kuun taivaalta.

2016-10-23

Helvetin härskit tähtiviirut ja miten ne tehtiin

Joskus sitä kuvaajalla välähtää ja aina vain parempi jos välähdys ei tule salamakengässä olevasta oikosulusta vaan luvassa olisi jotain tolkullista kuvaustoimintaa. Jospa tekisin pitkästä aikaa pikkuplaneettapanoraaman? Saisiko siitä härskimmän näköisen lisäämällä soppaan mukaan tähtiviirut? Viirutähtipikkuplaneettapanoraama. Hyvä idea.

Tähtiviiruplaneetta

Kuvassa piti vesi saada ympäröimään kameraa mahdollisimman paljon ja joka puolelta jotta siitä saisi taivaan heijastumaan. Tämä tietenkin tarkoitti veteen kahlaamista niin pitkälle kuin kumppareiden varsi vain mahdollisti. Ja kuten varmaan tuttua jokaiselle kameran ja laajiksen kanssa turanneelle, mitä lähemmäksi jotain menee, sen isompana se kuvassa näkyy. Lopulta kamera oli panoraamapään kanssa ainoat veden pinnasta pilkistävät osat, jalusta ja jalustan pää olivat järvessä melkein kokonaan. Alhaalta kuvaaminen myös piilottaa suuren osan horisontin häiritsevistä valopisteistä kaislikon taakse sekä parantaa maiseman heijastuksia veden pinnasta heijastuskulman loivetessa. Win-win.

Vesi on siitä ikävä elementti kuvaamisen kannalta että pieninkin tuulenvire ja liike rikkoo välittömästi heijastuksen veden pinnasta. Pitikin jonkin verran miettiä paikkaa ja asentoaan jotta selviäisi vain mahdollisimman pienillä liikkeillä pois kuvasta kameraa kääntäessä. Pari minuuttia silti tuhraantui aikaa pienten laineiden rauhoittumisen odotteluun, ei ole hätäisen hommaa yökuvaukset. Lopulta pallopanoraamasta tuli tämän näköinen:

Eläinratavalo ja melkein yhtä himmeät revontulet

Ja sama pyöriteltävänä versiona. Tarkka katsoja huomannee etelätaivaalla suuren, oikealle lievästi kallellaan olevan kirkastuman. Se on sitä eläinratavaloa, joka näkyy Auringon laskiessa ja noustessa. Sattuipa tuuri että se näkyi juuri tuolla, Juurusveden suunnalla; muuten valokolmio olisi satavarmasti hukkunut valosaasteeseen.

2016-10-19

Voiko Astrosolar-kalvoa käyttää Irix 15mm f2.4 -objektiivin takasuotimena?

Lyhyesti: ei voi. Pitkästi: voi toki, mutta ei kannata vaivautua.

Vaikka Irixin suunnittelijat objektiivin perään ovat paikan suotimelle jättäneet, ainakaan Baaderin Astrosolar-kalvo ei siihen käy. Harmi, koska tuosta kalvosta saisi helposti ja halvalla noin 100 000 kertaa himmentävän harmaasuotimen erittäin pitkiin keskipäivän valotuksiin. Syykin on ilmeinen kun asiaa hetkosen pohtii. Kalvo on pinnaltaan valoa heijastavaa, suorastaan peilimäistä. Kennolta heijastuva valo heijastuu kalvosta takaisin kennolle ja lyttää kuvan kontrastin ja pilaa värit pysyvästi. Jos kameran kenno tekisi mitä sen pitäisikin tehdä, eli absorpoisi ihan kaiken siihen tulevan valon, ongelmaa ei olisi. Alla vertailukuvapari, kalvon kanssa ja ilman.


(Kuvat 1/200s ISO 100 ja 30s ISO 1600, molemmat f/2.4.)

Pitänee siis tyytyä ostamaan ainakin kymmenen aukon harmaasuodin 95 millin koossa. Tarkka merkki ja malli on vielä auki, mutta se on varmaa että kallista on ja valikoima pienenee 82 milliin verrattuna huomattavasti.

2016-10-01

Syksyn geostationääriset valopilkut

Vaikeita kohteita kuvattaviksi nämä geostationääriset satelliitit. Olen syksyn aikana neljänä yönä käynyt niitä kameran kanssa vahtaamassa ja vain yhtenä kertana saanut niistä kuvia. Ok, joka kerta on tarttunut yksi tai kaksi staattista pistettä kuviin, mutta ihan sitä ei ole haettu. Niitä pitäisi yhteen kuvaan saada kymmeniä silloin kun ollaan oikeaan aikaan liikkeellä. Geostätionääriset satelliitihan kirkastuvat syys- ja kevätpäiväntasauksen aikoihin kun Maan varjo kulkee läheltä taivaanekvaattoria ja Aurinko paistaa suoraan kohti monien neliömetrien kokoisia, peilaavia aurinkopaneeleja. Ja taivaanekvaattorillahan geostationääriset satelliitit kulkevat.

Mutta kun ei, on ihan tuuristaan kiinni miten nämä näkyvät vaikka periaatteessa kirkastumisten pitäisi olla melkolailla ennustettavia. Yleensä eivät vaan näy vaan valopisteet löytyvät kuvasta lähinnä vahingossa, kuten viime syksynä kun tähtiviirukuvasta löytyi jotain ylimääräistä. No, ei kuitenkaan keskitytä valittamiseen vaan todetaan että ne löytyvät jos ovat löytyäkseen. Ja kun satellitit kuvaan ilmestyvät, on niillä useimmiten kavereita mukanaan. Alla on panoraama johon on merkitty 94 kappaletta geostationäärisiä satelliitteja ja 91 kappaletta muita satelliitteja jotka eivät pysyneet valotusaikaa eli viittä minuuttia paikallaan. Lyhyemmät pystysuorat viirut ovat geosynkronisia satelliitteja, ne kun liikkuvat taivaalla, mutta hyvin hitaasti.

2016-09-29

Pistetääs arvioiden sekä kalibroiden: Irix 15mm f/2.4 Firefly

Jos kuukausi sitten halusi ostaa 15-millisen laajakulman joka ottaa suotimia nokalleen, joutui siitä ilosta maksamaan liki kolme tonnia Zeissin merkeissä. Toissaviikolla kuitenkin sveitsiläis-korealainen startup Irix sai vihdoin pöhinältään julkaistua oman 15-millisen tekeleensä, ja vieläpä ennätysnopealla valovoimalla (f/2,4) ja muutamalla design-herkulla varustettuna. Ja kun Irixin hinta oli muoviversiolla kohdillaan, sai noin vuosi sitten myymäni nelitoistamillinen Samyang manttelinperijän, vihdoin. Ja jos ei muovista diggaa, voi rahamies ostaa myös sliikimmän kevytmetalliversion (Blackstone-versio), parin sadan euron lisähintaan tietty.

Irix 15mm f/2.4, vastavalosuoja ja logo

Metalliversio on valmistajan mukaan sääsuojattu kauttaaltaan, eli kumirenkaat löytyvät bajonetista, etuelementistä ja tarkennus- ja lukitusrinkuloiden alta. Muoviversiossa suojaus on vastaava, mutta kumirengas uupuu etuelementin takaa — sääsuojauksen saamiseksi halpisversioon joutuu laittamaan suotimen linssin nokalle. Nähtäväksi jää, mitä sääsuojauksella tarkoitetaan. Mitään IP-luokituksia ei ole valmistaja luvannut ja voi olla että laite on sääsuojattu niin pitkään kunnes se ensi kerran kastuu ja menee särki.

Tiprusniemen lämpövoimalaitos

2016-09-19

Takuuteräviä* yökuvia Bahtinovin maskilla

Kuka ihme on Bahtinov ja miksi meillä on sen naamari? Kuten on tullut parissa aiemmassa postauksessa sivuttua, pimeässä kuvia räpsiessä voi kuvan tarkaksi saaminen olla haastavaa. Apuun tulee otsikossakin mainittu Bahtinovin maski. Käytännössä kyse on useimmiten mustasta muovilevystä, johon on tehty stategisiin kohtiin sopivanleveyksisiä ja -pituuksisia aukkoja tietyin välimatkoin. Nämä aukot sitten muodostava kennolle pistemäisestä kohteesta juuri tietynlaisen diffraktiokuvion joka muuttuu tarkennuksen mukana. Alla on kuva, jossa teleobjektiivin nokalle on asetettu kaupallinen, mustasta akryylimuovista tehty Bahtinov-maski.

Bahtinov-maski objektiivin nokalla

Koska fysiikan lait ovat mukana tarkennuksessa, tuo se jonkinlaista varmuutta tarkentamiseen. Takatelkkarista tarkennuksen arvoiminen on aina enemmän tai vähemmän arpapeliä, koska ainakin Nikon käyttää raakakuvatiedostojen esikatselukuvina huonolaatuisimpia JPEG-tiedostoja joihin on lisäksi käytetty kohinanvaimennusta ja terävöitystä joillain tuntemattomilla arvoilla. Lisäksi liveviewillä on rajansa himmeissä kohteissa, jossain vaiheessa kaikki vain hukkuu kohinaan.

Tässä vaiheessa peliin astuu Bahtinov. Maski objektiivin nokalle ja linssi kohti jotain kirkasta ja pistemäistä kohdetta, oli se kaukainen katulamppu, tähti tai mikä vain. Ainoa kriteeri on tuo pistemäisyys, pintakohteella maskin tuottama diffraktiokuvio leviää kohteen levyiseksi ja himmenee nopeasti näkymättömiin. Kun tarkennus on siellä päin, tulee kohteen molemmille puolille kahdet V-kirjaimen muotoiset diffraktiopiikit. Piikkisatsista sisempi kulkee ulomman sisällä ja tarkennus on juuri kohdallaan kun kuvio saa symmetrisen muodon, V:t ovat sisäkkäin. Giffi alla selventää:



Käytännön vinkkejä maskin käyttöön: jos ja kun kuvaa ilman seurantaa ja haluaa tarkentaa äärettömään eli tähtiin, kannattaa maskin vaakapalkki asentaa objektiivin nokalle tähtien näennäisen radan suuntaiseksi. Yllä tarkennustähtenä toimii Aldebaran joka tuohon aikaan illasta nousee noin 17 asteen kulmassa, ja samassa kulmassa oli tarkennusmaskikin. Näin kohde pysyy yhdessä suunnassa pistemäisenä ja diffraktiopiikit täten terävinä.

Polttovälialue jolla maski toimii hyvin riippuu sen rakojen leveydestä: mitä leveämmät raot, sen pidempi polttovälin pitää olla. Laajakulmaobjektiivit tarvitsevat maskin jossa rakoja pitää olla jo useampia per millimetri. Eli käytännössä kaupalliset maskit joita olen nähnyt toimivat vain pitkillä polttovälialueilla. Omistamani kolmen millin rakovälillä oleva maski toimii kameran livenäytössä hyvin vielä 300 millillä, mutta enää vain kaikkein kirkkaimpiin kohteisiin 180 millillä. 135 milliä vaatii jo parin sekunnin testivalotuksia ja sitä lyhemmillä polttoväleillä ei kuviota juuri synny muuta kuin tilanteissa joissa maskia ei tarvitse muutenkaan. Tosi laajoilla linsseillä sitten itse maski alkaa jo näkymään kuvassa. Objektiivin valovoima tuntuu vaikuttavan myös, mitä himmeämpi objektiivi, sitä pidempi putken pitää olla tarkennuskuvion näkymiseksi. Yllä oleva giffi on juuri 135mm:n tarkennuskuvista tehty.

Laajiksille on olemassa myös kallis, kaupallinen vaihtoehto, Sharpstar2. Se on läpinäkyvään akryyliin kaiverrettu Bahtinov-maski joka kiinnitetään erilliseen suodinpidikkeeseen (€€€). Jos on tarkka käsi ja terävä kaiverrusterä käytössä, tuommoisenhan kaivertaisi ihan itse… Tee-se-itse-miehille on lisäksi olemassa Hartmann-maski, joka koostuu vain kahdesta reiästä apertuurin molemmin puolin.

*) Minkäänlaista takuuta ei oikeasti ole.

2016-09-12

Kahden sekunnin Linnunrata, mustan aukon puhallus ja muita ihmeellisyyksiä

Oho, mitäs se kalenteri näyttääkään, ollaan aloittamassa Linnunratakuvausesonkia. Kuten joka vuosi aiemminkin, aloitetaan tämä sesonki massiivisen seksikkäällä Linnunratapanoraamalla. Tällä kertaa fokuksessa ovat Linnunradan jättimäiset pölypilvet ja kuvaustekniikka on ihan jotain muuta.

Kahden sekunnin Linnunratapanoraama

Edelliskerran toheloinnista viisastuneena koitin nyt tehdä kuvaushommat ihan oppikirjan sääntöjen mukaan. Tarkennus äärettömyyteen bahtinovin maskilla, objektiivin lämpötilan stabilointi ja linssipinnoille kosteuden tiivistymisen esto lämpöpannoilla. Bahtinovin maski on diffraktiomaski, jolla tarkennuksen voi saada kohdilleen pistemäiseen valonlähteeseen satavarmasti. Jos pimeässä tuhertaa kuvia pitkällä polttovälillä, suosittelen tuommoisen ostamista. Periaatteessa lämpöpantoja ei olisi tarvinnut koska oli poikkeuksellisen kuiva syysyö, mutta lämpötilan muutosten estäminen riitti käyttöperusteeksi eikä sitä myötä uudelleentarkentamisen tarvetta tullut.

2016-09-07

Yksinäisiä vanhuksia moikkaamassa

Wiki kertoo että nämä teräksiset rautatiesillat on kipattu Kuopion pohjoispuolen Kallansiltojen viereiseen Suosaareen joskus 1930-luvun alussa ja käyttöön ne on otettu vuosisadan vaihteessa. Yli sadan vuoden ikään ja pitkään huoltamattomuuteen nähden ovat ne erittäin hyvässä kuosissa. Jopa töhryjen tekijät ovat jättäneet ne rauhaan, vaikka ovat sopivasti piilossa vilkkaan liikenneväylän vierellä ja siltojen pohjavärikin on sopiva taideteosten taustaksi. Ehkä terästolpissa ei ole tarpeeksi pinta-alaa että graffititaiteilijat saisivat nimensä näkyviin?

Kallan vanha silta kasvaa pajukkoa läpi
(Noin kuudenkymmenen kuvan mittainen panoraama, varmaan neljässä tai viidessä rivissä.)

Postaus alkaa bokehpanoraamalla. Muun muassa juuri bokehmässäilyä varten ostamani Samyangin 135-millinen tekee kyllä niin tolkuttoman hyvää jälkeä että oksat pois. Kuva on terävä sieltä missä sen pitää olla eivätkä värivirheen puuttuessa epäterävät alueet muistuta aknemainosta, tai vaihtoehtoisesti toissapäiväistä, jo mikrossa lämmitettyä, kinkku-ananas-pakastepitsaa.

Jos tuon panoraaman tekniset seikat haluaa kinovastaaviksi muuntaa, olisi tuloksena polttoväli 20mm ja aukkosuhde f/0,3 — noin suurinpiirtein. Samanlaisen kuvan saisi muuten pistämällä 135…150-millisen objektiivin 8x10 tuuman kokoisen filmin eteen. Nopeimmat laajakulmat ison koon filmillä ovat luokkaa f/8 (Nikon SW 150mm f/8) eli jos kuvitteellista bokeepeenistä mittaillaan, voiton vie Korean ihmeellä tehty panoraama.

2016-09-02

Revontulten loimua

Revontulten loimuaminen on melko tavallinen kuvailu, mutta varsinaisia liekkien tapaan loimuavia revontulia tulee vastaan harvoin. Vielä harvemmin niistä saa mitään tolkullisia kuvia, koska liike on hyvin nopeaa ja sattuu reposten himmeämmissä osissa. Viime yönä kuitenkin epäonnistuneelta geostationääristen satelliittien kuvausreissulta kotiin tullessa, loimotti taivaalla korkealla revontulet, joiden reaaliaikaista videointia koitin mustavalkoisen Nikonin D5100:n yökuvausmoodilla. D800:lla on tullut joskus koitettua ottaa sekä videota että still-kuvaa näistä samoista muodoista, eikä ole onnistunut. Valotusajan kun pitää olla sekunnin kymmenyksiä, jotta liike tulisi esille. Onkin vähän hupaisaa että sadan euron muovirunko on tässä parempi kuin (aikoinaan) kahden ja puolen tonnin PRÖÖ-kamera. Kehitys kehittyy.

Muita erittäin nopeita revontulten muotoja ovat sykkivät läiskät, jotka voivat taivaalla olla kymmenenkin asteen läpimittaisia, sekä liekkien tapaan satunnaisemmassa muodossa lepattavat revontulet. Taivaanvahti-palvelun revontulimuotojen tietolaatikko antaa seuraavanlaisen kuvauksen viime yön revontulille:
Loimuava (englanniksi flaming). Tämä revontulien harvinainen alaluokka ei tarkoita niinkään yksittäistä muotoa, vaan suurta aluetta taivaalla. Loimuavissa revontulissa taivaalle ilmestyy ylöspäin magneettista zeniittiä kohti pyyhkiviä tavallisesti kirkkaahkoja aaltoja. Hyvin harvoin aallot voivat pyyhkiä alaspäin. Loimuamisen yhteydessä raportoidaan tavallisesti vöitä, harvemmin läiskiä.

Olisivatpa nuo Taivaanvahdin ilmiökuvaukset jossain erillisinä sivuina kuvineen, koska listaus varsinkin halojen osalta on ehkä kattavin mitä verkosta voi löytää, suomeksi ainakaan.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...