2019-03-12

NEF-tiedostojen pakkausvaihtoehdot ja huippuvalojen väriliu'ut

Tässä viikko sitten keväisiä halokuvia käsitellessä rankalla terävöityksellä ja sinipunavähennyksellä, satuin huomaamaan että sinitaivas ja pilvet Auringon lähellä olivat pahasti posterisoituneita, ts. väriliu'ut kuvan kirkkaassa päässä olivat epäjatkuvia. Tämä on tietenkin epätoivottavaa himmeitä kirkkaus- ja värieroja, jollaisia haloilmiöt lopulta ovat, taivaalta etsiessä, eikä se varmaan hyväksi ole muutenkaan kuvanlaadullisesti. Ensiksi syyttävä sormi hakeutui raw-kääntäjän suuntaan, mutta kun epäjatkumot väriliu'uissa olivat sekä Raw Therapeella että Adoben tuotteilla samassa paikkaa, piti syyllistä hakea toisaalta.


(22 ja 46 asteen renkaiden kaverina taivaalla on zeniitinympäristön kaari sekä erinäisiä kennoroskia ja linssiheijastuksia.)

D800:han (ja ilmeisesti moni uudenaikaisempikin Nikon-runko) tarjoaa kolme pakkausasetusta raakakuvia tallennettaessa: pakkaamaton, häviötön pakkaus ja häviöllinen pakkaus. Pakkaamattoman raakakuvan ollessa kooltaan noin reilun 70 megatavun kokoinen, voi helposti ymmärtää miksi vaihtoehtoja on tarjolla. Pakkaus höylää megatavukoosta pois melkein puolet häviöttömän pakkauksen tapauksessa ja yli puolet häviöllisessä. Keskimäärin muistikortille mahtuva kuvamäärä noin tuplaantuu ja puskurin kirjoitusaika vastaavasti noin puolittuu käyttäessä pakkausta. Ennen tätä haloepisodia en ole havainnut suoraan pakkaamisesta johtuvia kuvanlaadullisia puutteita kummallakaan tallennustavalla, eli se on tavanomaisessa kuvauskäytössä ilmeisen vähäinen haitta.

Taivaan taas seljettyä kävin kuvaamassa ongelmallisia halokuvia vastaavia kuvia, kuvia joissa on iso kirkas taivaanosa ja Aurinko lampunkuvun takana peitossa. Pinosin kuvat (16 kpl) PixelFixerillä ja tein niille normaalin halokäsittelyn: ensin punasinivähennyksen jota seurasi kaksinkertaisella epäterävällä maskilla tehty ronski terävöitys. Tälläisellä käsittelyllä taivaalta saa nostettua esiin himmeimmätkin halomuodot, jopa sellaiset joita ei edes kykene näkemään paljain silmin. Kuva itsessään visuaalisena oliona menee käsittelyssä kyllä täysin piloille, mutta se on näissä hommissa sivuseikka — tärkeintä on saada halojen tekemät hennot värierot taivaalla esille.


(Oikeanpuolimmaisessa kuvassa ovat näkyvillä pakkauksen aiheuttamat kuvantamisvirheet, tässä tapauksessa ei ole tarvetta edes roskalehdistöstä tutuille punaisille nuolille osoittamaan niiden sijaintia.

PixelFixerillä oli tarkoitus saada nostettua signaali/kohina-suhde niin korkealle että vain tiedostomuodosta johtuvat virheet jäisivät kuvaan. Koska PixelFixerin pinoamien NEF-tiedostojen tiedostokoot täsmäävät alkuperäisiin (tai ne ovat vähän pienempiä pakattujen tiedostojen tapauksessa, koska pikseliarvoissa on mukana vähemmän kohinaa), ja koska PixelFixerin tuottamat NEF-tiedostot muuntuvat mukisematta DNG-muotoon Adoben DNG-muuntimella ja jopa kamera suostuu näyttämään ne kuten alkuperäiset kuvat, on tästä tehtävä se johtopäätös että PixelFixerin pinoamat ja tallentamat raakakuvatiedostot ovat samaa formaattia kuin ne ovat kamerasta tullessaan. Asianlaidan säästöpakkauksen ja väriliukujen repeilyn suhteen voi vielä tietysti tarkistaa pinoamattomalla yksittäiskuvalla, ja sama virhe Auringon läheisyydessä näkyy myös niissä, tosin kohinaisempana mutta kuitenkin.

Jos pitäisi arvella väriliukujen repaleisuuden syntyä, voisi päätellä sen johtuvan harvemmasta bittisyvyydestä kuvan isompia lukuarvoja tallennettaessa. Koska tämä histogrammissa pystyrivien harvennuksena näkyvä lukuarvojen karsinta on tehty ennen valkotasapainokertoimilla korjausta, muuttaa se valmiin RGB-kuvan värikanavien keskinäisiä suhteita kun valkotasapainokorjaus tehdään harvennetuille pikseliarvoille. Tämä värikanavien suhteiden keskinäinen muutos sitten tulee esille sinipunavähennyksessä ja edelleen voimistuu terävöitettäessä. Raakakuville tehtävä kuumien pikselien poistohan aiheutti vielä D300/D700-kauden Nikoneissa tähtien katoamisen ja edelleen uudemmissa malleissa suodatus teki tähtikuvissa vihertäviä tähtiä hyvin tarkennettujen tähtien keskuspikselien sekoittuessa suodatuksessa kennon omiin kuumiin pikseleihin. Vihertävien tähtien ongelman Nikon ratkaisi kertomalla pikseliarvot valkotasapainokertoimilla ennen suodatusta, jolloin niiden sävy ei muutu juurikaan. Samanlainen kertolasku ehkä voisi toimia myös häviöllistä pakkausta edeltävänä käsittelyvaiheena, näin värikanaville ei tulisi harvennuksessa epäsuhtaa ja väriliukujen repeytyminen olisi — jos ei kokonaan poistunut — niin ainakin vähemmän silmiinpistävää. Tosin, pienillä pikseliarvoilla tapahtuva kertolasku riittämättömällä tarkkuudella johtaa sitten muihin ongelmiin.

2019-02-23

Valokuvakirjaston pakkaus (vähän) pienemmäksi

Satatuhatta kuvaa on kuulemma raja huonon ja vähemmän valokuvaajan välillä. Se on aika paljon se ja nuo, huonotkin, kuvat pitäisi jossain säilöä. Tämmöinen pääosiltaan muuttumaton ja harvoin luettava tiedostokokoelma on oikeastaan oiva tilaisuus tiedostojen pakkaamiselle. Prosessoriaikaa uhraamalla voi säästää jopa pienen kiintolevyn verran tilaa, ja tämä säästöhän vain kertautuu varmuuskopioissa.


Varovasti, ettei mene pakkaus häviölliseksi.

Pakkausvaihtoehto 1: LZX

Windows 10:n mukana tuli uusi ominaisuus käyttöjärjestelmän ymmärtämälle NTFS-tiedostojärjestelmälle, LZX-pakkaus. Toisin kuin vanhemman LZ77-pakkauksen kanssa, käyttöönotto vaatii toistaiseksi vierailua komentokehotteella, mutta teknisesti ottaen uusi pakkaustapa on sekä nopeampi että tehokkaampi. Nopeampi ainakin osittain siksi että LZX on oikeasti moniajettava ja -säikeinen vanhanmallisen NTFS-pakkauksen toimiessa yhden ainoan pakkaussäikeen varassa. Mutta kuinka paljon erilaiset tiedostot sitten pakkautuvat? Siitä otin selvää, pakkaamisen tulokset tiedostolajeittain ovat lueteltuina allaolevassa taulukossa.

2019-02-21

L-kiskoista ja pystykuvista

Pystykuvat, ne vasta onkin hankalia. Ammattikameroissa on pystykuvausta varten oma kahva ja kahvassa tarkoituksenmukaiset kontrollit. Jalustalta kuvatessa kameran joutuu yleensä viskaamaan jalustan pään sivulle roikkumaan, ainakin jos ei käytä kameran yhdelle sivulle pikakiinnityskiskoa tuovaa L-kirjaimen muotoista kiskoa: L-kiskoa tai -rautaa. Sivulla roikkuva kamera tietenkin tuottaa melkoisen vääntömomentin jalustan päähän, eikä olekaan ihan ennenkuulumatonta ettei vaikkapa kuulapään kuulan lukitus pidäkään sitten kuvauslaitteistoa ihan aloillaan ja vaikkapa kokonaisen tähtiviirukuvasarjan joutuu sitten kohdistamaan koneella koska kuulaa ei pakkasen kohmettamilla näpeillä saanutkaan tarvittavan kireälle…

Kiinasta saapui juuri D800:lle muotoiltu L-kisko joten päätin testata kuinka se käyttäytyy pystymallisia kuvia sarjana pötköön ottaessa sekä Sirui K20x -kuulapään kanssa sekä Manfrotto 410 Juniorin päällä. Samyangin 135-millisellä sitten sadan kuvan mittainen sarja tiiliseinästä (kuinkas muutenkaan), jonka keskiosasta rajatun pienen palasen AstroimageJ kohdisti sarjan ensimmäiseen kuvaan ja sylki vielä numeroarvoina montako pikseliä kuvia piti siirtää verrokkikuvaan nähden jotta kohdistus oli täydellinen. Tämä kohdistusvirheen määrä pikseleinä on siis alla olevissa kuvaajissa pystyakselissa. Pinoamisen kannalta näkymätön olisi noin puolikkaan pikselin mittainen virhe, mutta alipikselin mittaisia ja vähän suurempiakin siirtymiä voi tietysti käyttää hyödyksi superresoluutiokuvauksessa.

Kuulapään kanssa sarja on juuri päinvastainen mitä osasin odottaa: L-kiskolla ottaessa pystykuvia (kuulan varsi on siis pystysuorassa ja pikakiinnitysleuka vaakasuorassa varren päällä) kuvien välinen kohdistusvirhe kasvaa suuremmaksi kuin kameran roikkuessa koko painollaan kuulan sivulla (kuulan varsi on vaaka-asennossa ja pikakiinnitysleuka vastaavasti pystyssä). Jätin vieläpä kameran vähän vinoon jotta kuulapään sivukolon reuna ei tukenut kuulan vartta, ja silti tulos oli parempi kuin L-kiskolla. Uskomatonta, varsinkin kun internetviisaus on aina suosinut L-kiskojen käyttöä kuvatessa kuulapään kanssa pystykuvia. Tämän tuloksen aion kuitenkin vielä varmistaa kuvaamalla pari lisäsarjaa, muuten en usko, varsinkin kun kamera vaaterissa kuulapään päällä tulos oli vieläkin tasaisemmin hyvä, suurin poikkeama koko sarjassa jäi alle puoleen pikseliin.


(Pystykuvien kohdistusvirhe kuulapäätä käytettäessä. Kamera kuvasi kuvia yhden per sekunti, peilin ja mekaanisen sulkimen täyden yhteisliikkeen kanssa. Sähköinen suljinhan ei tuottaisi minkäänlaista liikettä.)

Manfrotto 410 Junior -tarkkuuskinopään kanssa tulos taas oli juuri päinvastainen: L-kiskon kanssa kuvasarja ei ajautunut juuri mihinkään, sadan kuvan jälkeen kokonaisvirhe jäi vajaaseen yhteen pikseliin (vaikkakin selvä kasvutrendi sarjassa on edelleen). 135mm:n polttovälillä kuvat eivät ihan kohdistu kohdistamatta, mutta puolta pienemmällä polttovälillä tai pikselitiheydellä kuvasarjalle ei tarvitsisi välttämättä tehdä enää mitään. Kameran taas roikkuessa kinopään sivulla kuvat valuivat sarjan edetessä pikkuhiljaa alaspäin.


(Pystykuvien kohdistusvirhe tarkkuuskinopäätä käytettäessä.)

Yksi asia kuitenkin on varma, L-kisko ei kärsi kiertymisestä. Tavanomaisestihan pikakiinnitysleyt tulevat kameran pohjaan kiinni vain yhdestä kohtaa: kameran omaan jalustakierteeseen. Kuten arvata saattaa, kiertyy pikakiinnityslevy ainokaisen kiinnityspisteensä ympäri vaikka sen ja kameran yhtymäpinnat olisivatkin kumia tai muovia. Siruin kuulapään mukana tulleessa pikakiinnityslevyssä kiertymisongelma oli ratkaistu kiinnityslevyn reunoissa olevilla pienillä, ylösnostettavilla muovitassuilla jotka ottivat kiinni kameran runkoon ja näin antoivat toisen tukipisteen kiertymistä vastustamaan. Olen pitänyt pikakiinnityslevyä niin tiukalla kameran pohjassa ettei tähän mennessä ole tullut pahoja kiertymishaittoja, mutta ilmeisesti Sigman 14-millinen on niin etupainoinen että enää ei pelkkä yksi ruuvi riittänyt pitämään kameraa aloillaan. L-kiskoista paremmat antavat tukea pelkällä kameran runkoa halailevalla muotoilullaan, yleismallisetkin varmasti kyllä jos ne vain saa jostain muualta kuin jalustaruuvin kierteestä koskettamaan kameran runkoa.

Päivitys 2019-02-22: Kuvasin neljä sadan kuvan lisäsarjaa, ja tein niistä vastaavat graafit. Nämä on siis L-kiskon kanssa kuulapään päällä ja nimenomaan pystykuvia. Selkeästi kohdistusvirheen kasvava trendi näkyy kahdessa kuvasarjassa, kun taas kahdessa sarjassa virhe pysyy melkolailla tasaisena kuvasta toiseen, vaikka onkin varsin suurta tuossa toisessa sarjassa (yläoikea).



(Isompi hajonta kuvien kesken johtunee tuuletusikkunasta purkautuvasta lämpimän ilmamassan ja ulkoilman eilistä suuremmasta lämpötilaerosta.)

No, varmaksi tästä ei voi muuta nyt sanoa kuin sen että peili aiheuttaa sen verta suuren heilahduksen kuvien välillä oli kamera miten päin vaan että kohdistamaan sarjan aina joutuu. Tämä siis 135 mm:n polttovälillä, virheen skaalautuessa polttovälin suhteen lineaarisesti, voi näistä kokeista myös johtaa sellaisen johtopäätöksen että alle 20 millilllä (suurinpiirtein) ei ole yleensä tarvetta kohdentaa kuvia, ei edes mitatun suurimman virheen (viisi pikseliä, noin puoli kaariminuuttia) tapauksessa. Onneksi kohta kaikki kuvaa peilittömillä niin tämmöisistä ei tarvitse enää välittää.

2018-12-23

Valokuvaajan hyvät (tai ainakin asiansa ajavat) ja halvat kiinanroinat

Kiinasta tulee tilattua kaikkea pientä roinaa (mutta vain tarpeeseen), joskus jopa valokuvaukseen liittyvääkin. Seuraavassa on listattuna niistä kokemuksia, hyviä ja niitä huonojakin.

Hyvät (ja halvat)

Youpro YP-880, langallinen ohjelmoitava kaukolaukaisin johon on saatu mahdutettua kaikkea kivaa ja käytännöllistä toiminnallisuutta. Bulb-ajastin, intervalliajastin joka ajaa kahta sisäkkäistä looppia (vaikka HDR-timelapsea varten), taustavalaistu näyttö ja vaihdettava johto kameraan päin. Risuja pitää kuitenkin antaa jokseenkin salamyhkäisestä käyttöliittymästä, monipuolisuudella on ilmeisesti hintansa. Lisäksi valmistajan laadunvalvonta on ilmeisen laiskaa, omistan laukaisimia kaksi joista toisessa saapui ilman toimivaa taustavaloa. Laite maksaa kiinankaupoissa 15-20€.


("Mielenkiintoisena" yksityiskohtana täytyy mainita että laukaisimen kello jätättää useamman kymmenen sekuntia vuorokaudessa. Tunnin mittaisessa valotuksessa tämä tarkoittaa sekunnin-kahden mittaista virhettä.)

Mixzan MicroSD-kokoiset U3-nopeusluokan SDXC-muistikortit. Kiinasta tilatessa kannattaa olla varuillaan varsinkin muisteja tilatessa, piraatin tai suoranaisen huijauksen vaara on hintahaitarin alapäässä varsin suuri. Mixza kuitenkin nauttii jonkinlaista kulttisuosiota eräällä mongolialaisen korinpudontafoorumin kiinanroina-asiantuntijoiden keskuudessa, joiden suosituksesta ostin pari korttia puhelinta varten. 64 gigatavun kortin saa alle kympillä, ja mukaan saa kaupanpäällisiksi täysikokoisen SD-adapterin sekä (varsin hitaan) MicroSD-koon kortinlukijan. Mixzan virallinen kauppa löytyy esim. Aliexpressistä.

2018-12-10

Kuopion Matkakeskus silloin ja nyt

2014 kävin Kuopion linja-autoaseman ("Matkakeskuksen") kuvaamassa panoraamaksi kun sain tietää että siihen "ihan just kohta" aletaan jotain tornitalojen täyteistä toimisto- ja asuntokompleksia rakentamaan. Nyt, nelisen vuotta myöhemmin, rakennuspuuhat ovat päässeet kunnolla käyntiin ja ensimmäinen kerrostalo on noussut kuuden kerroksen mittaiseksi; havainnekuvien (sisältää hienon kopteripallopanoraaman työmaalta, kannattaa vilkaista) mukaan talojen pitäisi nousta yli viisitoistakerroksisiksi. Kuopiolaisille tuttu rautatien linja-autoasemaan yhdistävä tunneli on nyt suljettu, remontoinnin vuoksi. Työmaan valmistuttua se yhdistää juna- ja linja-autosemat toisiinsa, ja nykyisen rautatieaseman parkkipaikan tilalle pitäisi rakentua myös yhtä korkea tornitalo kuin linja-autoaseman puolellekin. Saa nähdä minne linja-autoasema muuttaa vai onko sille jätetty tilaa vanhalle paikalleen, tuohon sen jäädessä tuntuu asema joutuvan kovin ahtaalle.

Tässä kuitenkin vaihtopanoraama, kuvattuna aseman viereisen ylikulkusillan päältä.


(Pahoittelut ylimääräisestä tyhjästä tilasta kuvien ympärillä, Marzipanossa näkymän rajoittaminen on kovin hankalaa.)

2018-12-05

Reposia susirajalla

Niinpä vain tällekin syksylle saatiin ei yksi vaan jopa kaksi kunnollista revontuliyötä. Koska hiukkaskuuro ei yllättänyt ihan housut kintussa, tuli hakeuduttua kuvaamaan jopa vähän tavanomaista pimeämmän taivaan alle eli Lapinlahden (ent. Varpaisjärven) Älännejärven pitkille hiekkarannoille. Tarkemmin paikaksi valikoitui järven etelänpuolta kiertävä Näätähiekka, se kun aukeaa pohjoiseen ja sillä puolen taivastahan pohjantulet yleensä ovat.

Revontulet kehystävät Älännejärveen kaatuneen kelon silhuettia

Koko järvenpinta pysyi yön yli peilityynenä, joten tämän parempia revontulimaisemakuvausolosuhteita ei oikeastaan voi edes toivoa. Järven eteläisimmältä reunalta löytyi vielä veteen kaatunut kelomänty, jonka luurankomainen siluetti pääsi yhteen jos toiseenkin kuvaan.

2018-11-28

Ultrahimmeitä signaaleja, matalia sudenkuoppia

Tulipa vietettyä yksi yö tuolla Juurusveden rannalla olevan vedenpuhdistamon takana kuvaillen nousevaa Linnunrataa Ajomiehen, Härän ja Orionin pohjoispään suunnilla. Tuolta peltoaukealta nimittäin aukeaa hyvin pimeä, vaikkakaan ei kovin leveä sektori kaakkoistaivaalle. Tuossa suunnassa lähimmät suuret asutuskeskukset ovat Outokumpu (linnuntietä 75 km) ja Joensuu (120 km), eli niiden valot eivät varmasti tänne asti horisonttia valaise. Suuruudenhulluuksissani loppukuvasta tuli ihan tajuttoman massiivinen, mutta ikävä kyllä suuresta määrästä pikseleitä ei pääse kunnolla nauttimaan Nikonin insinöörien (tai markkinointiosaston) töppäyksen vuoksi.

Kalibroinnin, pinoamisen ja taustataivaan vähennyksen jälkeen kuvia aukivenytellessä valotuksista nousi esiin melkoisen psykedeelinen väri-iloittelu joka söi kuvasta Linnunradan ulko-osien valtavankokoiset pimeät sumut. Tältä se näyttää yhteen liitetyssä panoraamassa:


Jokaista panoraaman osakuvaa kiertää vinjetoinnin muotoja seuraileva vihertävän purppura väriliuku. Oikeassa alanurkassa sitten voi nähdä ilmahehkun tuottamia väriraitoja jotka myöskin selvisivät taustataivaan vähennyksestä. En ole asiantuntija, mutta käsittääkseni näiden ympyriäisten väriliukujen syyn voi johtaa suoraan kameraan ja sen raakakuville tekemään esikäsittelyyn: kameran kenno kerää valotuksen aikana itseensä varausta joka ei johdu siihen tulevasta valosta, joten Nikonin insinöörit ovat suuressa viisaudessaan päättäneet leikata tämän varauksen tuottamat numeroarvot kuvasta pois — leikkaus toimii alkeellisen pimeäruudun tavoin. Kyseessä on ihan vain numeerinen vähennyslasku pikseliarvoille, joka on arvoltaan sama kaikille pikseliarvoille pitkin kuvaa.

2018-11-17

Yksinkertainen superresoluutiopinoaminen Huginilla

Mitä tarvitaan? Jalusta jossa on vähän klappia, jotta vaikka antiikkikameran peilinläpsäytys tai sulkimen täräytys liikauttaa kameraa kuvien välillä hitusen. Kameraa voi koittaa liikuttaa valotusten välillä myös vaikka vähän sormella tökkien. Liian suurta liikehdintää kannattaa kuitenkin välttää, maisemakuviin alkaa nopeasti ilmestymään parallaksia ja makrokuvissa ongelmia puolestaan tulee syväterävyyden kanssa. Huginin käyttämä jäykkä kohdistus ei voi kohdistaa kuvia täydellisesti parallaksin vuoksi (Googlen Pixel 3 -puhelimen* käyttämä palakohdistus sen sijaan pystyisi siihen, mutta tietääkseni vastaavia kohdistuskeinoja käyttämää ohjelmaa ei kukaan ole tehnyt työpöytäkäyttöön). Valotusajan soisi kuvasarjassa olevan tarvittavan pitkä (tai tarpeeksi lyhyt) jottei kameran liikkuvien osien aiheuttama tärähdys näkyisi kuvassa.

Usvaa Kallaveden jäällä
(Käytin tässä kuvassa samaa pinoamistapaa, mutta se ei juuri tuonut minkäänlaista resoluutiohyötyä. Kohina sen sijaan väheni.)

Tarvitaan myös terävää optiikkaa, joka kykenee toistamaan kameran pikseliverkkoa pienempiä yksityiskohtia; objektiivia ei myöskään kannata himmentää tappiin asti, koska diffraktion vaikutus kasvaa jossain vaiheessa liian suureksi. Hyvänä nyrkkisääntönä voi pitää pienintä aukkosuhdetta joka on lukuna sama kuin kameran pikselitiheys kaksinkertaisena — D800:n tapauksessa tämä raja olisi jossain f/8:n ja f/11:n tienoilla, f/22 on jo liian pehmeätä superresoluutioyritykselle (koitettu on), mutta monivalotusten kohinaa tasoittava vaikutus ei tietenkään katoa. Ellei objektiivissa ole kiinni tonnitolkulla rahaa, kannattaa henkisesti valmistautua siihen ettei superresoluutio auta suttunurkkien kanssa, kuvan terävin keskiosa on tosin useimmissa objektiiveissa niin hyvä että siellä parannuksen näkee helposti vaikka pikselit olisivat pieniäkin.

2018-10-31

Päivänvalon värin vaihtelu

Tämän päivää kamera onkin rapsutellut vasten valkoista pleksin palaa kuvia ei oikeastaan mistään. Muovi on ollut suodattamassa ikkunasta aukeavasta pihamaisemasta kaiken värin ja muodon pois, ja jättänyt - periaatteessa ainakin - jäljelle pelkästään vallitsevan päivänvalon sävyn. Koska kamera ei ole spektrometri tai muu varsinainen kolorimetrinen tarkkuusinstrumentti, voi tätä kuvaa pitää lähinnä suuntaa-antavana absoluuttisessa mielessä, mutta varsin tarkkana väriarvoja suhteellisesti tarkastellessa.


(Kuvien ajallinen väli oli 15 minuuttia ja jokaisen kuvan luminanssi on pyritty tasaamaan samaan arvoon — päivä- ja yökuvien välinen valotusero oli noin 1000-kertainen eli aukkoina noin kymmenen.)

Päivä kulkee kuvassa vasemmalta oikealle. Aamulla, ennen auringonnousua kaikki pihalla oleva valo on keinotekoista. On natriumlamppua, lediä ja muuta hukkavalon lähdettä jotka loistavat erittäin keltaisina. Päivän valjetessa tilanne kuitenkin muuttuu nopeasti, auringonnousun aikoihin pilvien läpi valaisee maisemaa sininen taivas ja ilmakehän himmentämä, matalalta paistava Aurinko yhdessä. Taivaansinen vaikutus kuitenkin laantuu nopeasti Auringon hiipiessä korkeammalle, ja loppupäivä sujuu tasaisen harmaana (kirjaimellisesti, koko halloweenpäivä oli umpipilvinen ja kirkkammillaankin melkein pimeä). Aamuinen näytelmä luonnollisesti toistuu illalla, mutta päinvastaisessa järjestyksessä ja yöksi keltaisten keinovalojen ylivoima tulee takaisin.

Pitää tehdä vastaava kirkkaana päivänä uudelleen ja katsoa millaiseksi matka valoisan ja pimeän välillä silloin muodostuu.

2018-09-07

Valoa molemmin puolin pimeää

Graafisen almanakan mukaan kuun vaihteessa on ensimmäistä kertaa tullut astronomisesti ottaen pimeää. Käytännössä ei kuitenkaan ihan vielä ole päästy nauttimaan sysipimeistä taivaista, koska kuunvalo on vielä muutaman päivän ajan sotkemassa. Tosin, näin taajaman lähellä ero ei ole suurensuuri, keskiyö on enemmän tai vähemmän aina keltainen. Eron pimeän ja melkein pimeän välillä näkee lähinnä kameralla vaikkapa tähtiviiruja kuvatessa, taivaan sinistyessä nopeasti paikallisen keskiyön hetken mentyä.

Tähtiviiruja pimeän molemmin puolin

Tuossa kahden tunnin mittaisessa tähtiviirukuvassa on puolisen tusinaa erittäin lyhyttä mutta silti verrattain kirkasta valoviirua. Ne ovat aiheutuneet auringonvalon heijastuksista satelliittien, ehjien sekä rikkinäisten, aurinkopaneeleista; silmälle ne näkyvät alle sekunnin mittaisina kirkkaina välähdyksinä. Ei siis kannata ihmetellä jos tuolla jossain seisoskellessa sellaisen välähdyksen silmäkulmastaan näkee — jos välähdys jää yhteen kappaleeseen, se oli todennäköisesti aurinkopaneelista peräisin.