2017-08-16

Tätä väriä ei voi esittää

Ebaytä selaillessa vastaan tuli Sonyn laserdiodi, samanlainen mitä käytetään Blu-Ray-soittimissa, teho 20 mW ja aallonpituus 405 nm eli ihan näkyvän valon rajoilla aletaan olla. Itse asiassa, tämän laserdiodin valo on niin suurienergistä että se aikaansaa monissa valkaistuissa materiaaleissa, kuten kankaissa ja papereissa, fluoresenssia — ne alkavat siis hohtaa itse heikkoa sinistä kajoa. Ihmissilmälle laserdiodin valo ei ole kovin kirkasta suurehkosta tehosta huolimatta, koska silmän herkkyys laskee roimasti noilla aallonpituuksilla.

Itse diodi maksoi euron posteineen ja mukana tuli vielä jokin pieni lahjuksentapainen, riipus. Näillä hinnoilla pitää ihmetellä josko myyjä sai kaupoista senttiäkään. Sony SLD3134VL sanottiin diodin malliksi ja ainakin pikaisella testaamisella kyseessä tosiaan vaikuttaisi olevan ihka oikea laserdiodi eikä pelkkä valodiodi. Onko se tuo nimenomainen Sony vai jotain muuta, sitä en osaa sanoa. Mutta pari lasereille ominaista juttua siitä voi helposti tarkistaa, ns. speckle-kuvion eli laserilla valaistujen pintojen "rakeisuuden" jota laajakaistaisemmat valoledit eivät tuota, sekä infrapunavuodon jota ei ole nimeksikään — on siis melko varmaa että laserdiodi on galliumnitridi- eikä halvempi galliumarsenidipohjainen joka tuottaa valonsa tuottamalla ensin paljon infrapunavaloa ja sen jälkeen puolittamalla aallonpituuden näkyvän valon taajuuksille. Diodin 405 nanometrin aallonpituuden voi myös varmentaa paperilla, useimmat valkaistut paperilaadut* tosiaan alkavat fluoresoida 405 nm:llä mutteivät enää esim. tavallisemmalla 445 nm:llä.


(RGB-kuvan vihreä kanava, oikealla ProPhotoRGB ja vasemmalla AdobeRGB. Jälkimmäinen on leikannut ison osan kuvasta nollille sekä vihreässä että punaisessa kanavassa, gamutit paukkuu.)

Tästä päästäänkin spektrivärien mielenkiintoiseen maailmaan. Ei nimittäin ole olemassa näyttöä, jolla tuon laserin värisävyn voisi tarkasti esittää. Esimerkiksi valkoiselle seinälle laseria heijastamalla ja kuvaamalla saadaan raakakuva, jonka värikanavat pienessä sRGB- tai vähän jo laajempaan AdobeRGB-väriavaruuteen tuomalla eivät yksikään pala puhki, mutta leikkautuvat silti. Leikkautuminen johtuu siitä että muunnettaessa raakakuvan pikseliarvot mihin tahansa väriavaruuteen, tulee joidenkin pikselien yhden tai useamman kanavan väriarvoksi negatiivinen luku. RGB-kuvassa negatiiviset kanava-arvot eivät tietenkään voi reaalimaailman näytöllä väreinä esiintyä, joten tuloksena on isoja alueita kuvassa joiden pikselit saavat osittain pelkkiä nolla-arvoja.

Esimerkiksi AdobeRGB-väriavaruudessa RGB-arvot voivat olla seuraavia: punainen kanava 97, vihreä kanava 0 ja sininen kanava 245. Mutta, paljon laajemmassa ProPhotoRGB-väriavaruudessa päästään nollasta eroon ja mikään ei leikkaudu, tämä väriavaruus voi siis esittää tämän värin oikein ja sen voi päästä myös näkemään jos vain näyttölaite siihen pystyy (spoiler: ei pysty). RGB-arvot ovat tässä tapauksessa 109, 21, 229, pakkasen puolelle tai edes nollille ei mennä.


(Raw Therapeen (oik.) värit ovat lähinnä oikeaa. Adoben väriprofiilit ovat kirkkaalta osalta suhteellisen kohdillaan, mutta kuvan tummetessa ne liukuvat kohti sinistä. Kannattaa huomata myös pari fluoresoivaa tahraa oven kahvan liepeillä.)

Yksi raakakuvankäsittelysoftien suurimmista eroista on niiden kalibrointiprofiilit kameran tallentamien värien toistoon. Yllä kaksi vasemmanpuoleisinta kuvaa on käännetty Adoben Camera Rawilla AdobeRGB:ksi ja ProPhotoRGB:ksi, kolmas kuva on tallennettu Raw Therapee 5:llä sRGB:n, kaikille ohjelmilla käytössä oli oletusväriprofiilit. Adobella lähimmäksi oikeita värejä pääsi käyttämällä kameraprofiilina Camera Portraitia, vähän yllättäen. Silti tulos jäi kauaksi hyvästä; väriläiskän keskiosa on vähän sinnepäin, mutta valokuvion tummetessa muuttuu se epärealistisen siniseksi. Toisaalta taas Raw Therapeen kameraprofiili ei toista periaatteessa helpompaa syvänsinisen ledin sävyä leikkaamatta kahta värikanavaa nollille; suo siellä, vetelä toisaalla. Musiikkia ja mitä tahansa väri- tai ledivalojen alla kuvanneille (Adoben) väriprofiilien suurpiirteisyys erittäin värikylläisten värien toiston osalta on varmaan tullut tutuksi.

Ainakaan minun näytöillä tuo Raw Therapeen värikuva ei vielä yllä laservalon saturaatioon ja intensiteettiin, siihen päästäkseen pitäisi valonlähteen olla laser myös näytössä. Blu-Ray sai juuri UltraHD-päivityksen, johon kuuluu uusi, AdobeRGB:tä laajempi väriavaruus BT.2020 ja 10 bitin tarkkuus. On vähän ikävä herätä siihen että vielä vuonna 2017 valokuvapuolella edelleen rämmitään kämäsen kahdeksanbittisen sRGB:n ja ehkä parhaillaan kymmenbittisen AdobeRGB:n kanssa kun kuvia yleisölle näytetään (ja paperi ei yllä edes tähän). Kansa vaatii laserprojisointia ja enemmän bittejä - sRGB:n leikkaamiseksi ei tarvita kuin takapihan nurmikko ja Adobe RGB paukkuu rikki jo useimpien hedelmien kanssa — tosielämä on oikeasti aika pahuksen värikästä.

*) Samasta syystä paperiarkki ei ole kovin hyvä valkotasapainokohde, Auringon valossa ne nimittäin fluoresoituvat, vaikkakin heikosti, ja tuloksena on liian keltaisia kuvia. Paperille ja muoville tulostetut väritargetit kannattaa myös tarkistaa fluoresoinnin varalta käyttäen 405 nm:n laservaloa.

2017-08-08

Ilman perspektiiviä

Useampi kuunkierto takaperin kirjoittelin autereen ja udun hyvästä läpinäkyvyydestä lähi-infrapuna-aallonpituuksilla. Tässä viime Auringon kierroksen aikana on otettu opit käyttöön ja kuvattu korkielta mäiltä kourallinen telemaisemia infrapunassa. Tässä postauksessa on näytillä niistä joitain.

Siilinjärvi ja Juurusvesi
(Mökki, mökki, järvi ja metsää. Melko tyypillinen maisema Savossa.)

Wikipedian mukaan horisontin etäisyyden voi laskea suurpiirteisesti kaavalla 3,865*√(h), jossa h on havaitsijan korkeus metreinä. Kukkurinmäen korkeus tuolla kohtaa on luokkaa 190 metriä merenpinnasta. Mutta koska muu osa maisemasta on myös meren pinnan yläpuolella, vähennetään em. arvosta 80 metriä, joka on suurinpiirtein maiseman nollataso (järviveden korkeus) näillä main. Horisontin etäisyydeksi saadaan siis noin 40 kilometriä. Käytännössä vähemmän, koska mäet peittävät lähellä horisonttia aina toisiaan ja onhan siellä puitakin tiellä. Joka tapauksessa näkyvyys infrapunassa ylittää huomattavasti sen mitä näkyvässä valossa pystyi tuolloin näkemään kameralla tai paljaalla silmällä.

2017-08-03

Onnettomuustutkintalautakunta tutkii: maailman turhin timelapse

Tässon maailman paskin timelapse. Se oli hyvin lähellä olla maailmanennätysluokan timelapse, muttei sitten ollutkaan — vain salama puuttuu. Tarkoituksena oli saada haaviin pohjoisimmat kuvat koskaan yläilmakehän salamoinnista. Yläsalamoinnin kuvaaminenhan on varsin tuore harraste, ensimmäinen ei-videokameralla otettu kuva napattiin Suomessa ihan vasta hiljakkain kun Panu Lahtinen kuvasi punaisen keijusalaman Espoosta eivätkä värikuvat aiheesta ole vanhimmillaan kuin 23 vuotta vanhoja. Ennätysyönä olin minäkin lähdössä kuvaamaan, mutta vielä iltayhdentoista aikaan oli niin paljon pilveä pitkin etelätaivasta että totesin yrityksen turhaksi.



No eihän videolla mitään yläsalamoita näy. Missä meni pieleen?

2017-07-30

Valkotasapainosta, pimeävirrasta ja vähän värikohinastakin

Alla olevassa kuvaajassa ovat kaikki Nikon D800 -kamerasta löytyvät valkotasapainokertoimet siniselle ja punaiselle kanavalle. Kertoimet on kaivettu kameran tuottamista JPEG-tiedostoista Exiftoolilla. Sama data löytyy myös taulukkomuotoisena. Kuvaajan arvot ovat suhteessa vihreään kanavaan jonka kerroin on aina yksi. Pystyakselilla ylöspäin mennessä kasvaa sinisen kanavan kerroin, ja vaaka-akselilla on vastaavasti punaisen kanavan kerroin.

Heti voidaan nähdä että yleensä kameran valkotasapainoesiasetukset ja niiden hienosäätöarvot (WB-nappi pohjassa eturullaa pyörittämällä voi kutakin kameran valkotasapainoesiasetusta virittää kuudella A- ja B-arvolla; suurempi arvo A:ta lämmittää kuvaa ja B vastaavasti viilentää) pelaavat lämmin-kylmä -akselilla. Suurin osa arvoista on melko yhtenäisellä käyrällä, poikkeuksen muodostavat nuo suoralle linjalle sijoittuvat 13 arvoa jotka ovat muita kauempana origosta. Ne sisältävät vähemmän vihreää suhteessa punaiseen ja siniseen joten arvot siis tuottavat kuvia jotka ovat muita enemmän purppuraisia. Tuon suoran linjan muodostavatkin kameran fluorescent- eli loistelamppuvalkotasapainoesiasetukset (aah tätä Suomen kieltä) hienosäätöarvoineen.


(D800:n värikanavakertoimet kameran kaikille valkotasapainoesiasetuksille ja hienosäätöarvoille. Y-akseli on sinisen kanavan kerroin ja X-akseli punaisen.)

Kelvin-arvon laskiessa alkaa sininen kanava saamaan suurempia ja suurempia kertoimia, aina lukuarvoon 2,8 asti. Sama tietysti käy punaiselle kanavalle, valon muuttuessa sinisemmäksi, alkaa punaisen kanavakohtainen kerroin kasvamaan. Sisätiloissa tai ulkona keinovaloissa kuvatessa, voi sinisen kanavan kerroin olla kolme tai jopa enemmän käyttäessä valkotasapainon custom-asetusta — suurpainenatriumkatulamppujen valossa voivat väritasapainokertoimet kasvaa vielä suuremmiksi. Vastaavasti kesäyön sinertävässä hämärässä punaisen kanavan kerroin kasvaa helposti sinne kolmen tuntumaan. Raakakuvien kehitysohjelmissa (Lightroom, Capture One, jne) voivat kertoimet kasvaa vielä suuremmiksi sävyttäessä valkotasapainosäätimellä vaikkapa kusenkeltainen kodikkaan oranssi kaupunkimaisema viileänsiniseksi.

2017-07-13

Litteitä kuvia simuloidulla viivakameralla

Viivakameran kuvat ovat varmaan tuttuja useimmille urheilukisojen maaliviivakuvista. Myös varmaan aika monen nurkasta löytyvä dokumenttiskanneri on yksi esimerkki viivakamerasta. Kaksiulotteisen kennon jolla on pituutta ja leveyttä sijasta kamerassa on periaatteessa yksiulotteinen rivi pikseleitä jolla on pelkkää leveyttä. Tämä pikselirivi sitten kaahaa pitkin kuva-alaa ennaltamäärättyä nopeutta ja siitä saadaan valmis kuva.

Minkä tahansa kameran videolla voi simuloida viivakameraa, jonka viivanleveys ja -nopeus on säädettävissä kuvattavan kohteen nopeuden mukaan. Alla esimerkiksi kuvattu juna, jonka slitscan-kuva on tehty D800:n pystysuunnassa (hyi hyi) kuvatusta videosta. Pystyvideona rolling shutterin takia, vaakavideossa kun pystysuorat linjat vääntyisivät vinoon ja eihän se käy päinsä. Ja onhan 16:9-kuvasuhteen videossa enemmän resoluutiota pitkän sivun suunnassa, melkein kaksi tuhatta reilun tuhannen sijaan. Tietysti voisi viivakameraa simuloivan kuvan tehdä myös ihan yksittäiskuvistakin, mutta kuvausnopeuden olisi parempi olla se 20 kuvaa tai enemmän per sekunti ja puskurin pitäisi vielä olla tuhansia kuvia syvä — kuvausnopeus tietysti pitää olla liikkuvan kohteen nopeuden mukaan, nopeampi kohde vaatii suurempaa kuvataajuutta jottei viivanleveys kasva ihan tolkuttomaksi. Joten videoon on toistaiseksi tyytyminen.

InterCity

Junan lähtiessä asemalta, se liikkui videon kuvien välillä 160 pikselin mittaisen matkan, joten sellaisista palasista on tämä viivakamerakuvakin koottu. Taustamaisema ei tietenkään lähtenyt asemalta mihinkään, joten se kertautuu joka kuvan kohdalla aina uudelleen ja uudelleen. Muistuttaa vähän niistä kolmedeekuvista joita piti katsoa silmät ristissä. Juna on koko pituudeltaan tuossa alla, heti kuvan vasemmassa reunassa voi huomata että juna on kulkenut yhden ruudun aikana pidemmän matkan kuin oikeassa reunassa, koska viivakameran viivojen välistä puuttuu muutaman pikselin levyisiä paloja. Ihan odotettua, koska asemalta lähtiessä vielä kiihdytetään matkanopeuteen.

2017-06-10

Kesäimellyksiä

Toukokuun lopussa, kesäkuun alussa on muutaman mittainen viikon tainomainen jakso Suomen lyhyessä kesässä kun kaikki on vihreää, on ehkä jopa vähän lämmintä eikä ole itikat kuvaajaparan kimpussa. Tältä kesältä tuo jakso loppui eilen — OFF-suihkepullo tyhjeni illalla puoliksi ihan vaan rantakiviä kuvaillessa. Saatanan itikat, noita ilmestyi miljoonittain melkeinpä yhdessä yössä. Kuvausrauhaa edistävien olosuhteiden lisäksi on etsivälle tarjolla vielä jotain nättiä: koivut ovat juuri puhjenneet lehteen. Koivun lehdet ovat tuoreina melko kellertäviä ja läpikuultavampia kuin myöhemmin kesällä. Varsinkin auringon paistaessa koivumetsän läpi, ovat värit parhaillaan todella herkulliset eikä myöhemmän kesän suuri ilmankosteus haittaa vielä telekuvaamista (vaikka se yöllä kyllä hyvältä näyttääkin, kieltämättä).

Auringonlaskun viime säteissä paistattelevaa koivumetsää Mutkitteleva polku harjun laella

Tämän kuvaparin parempi puolisko ei siis ole otettu ruskan aikaan, vaan tuossa toukokuun viimeisellä viikolla. Auringon viime säteet paistavat vielä tuolta sivulta koivun ylimpiin latvuksiin ja tekevät maisemaan kivan väriliu'n latvojen tulisesta oranssista tuoreeseen vihreyteen. Juuri näitä kuvia varten kävin noita Siilin horisonttimestoja ihmettelemässä, pitää kuvata korkealta ja useimmiten kaukaa.

Koivuja, koivuja, koivuja

Sitten vähän klassisempaan aiheeseen, nimittäin rantakiviin ja auringonlaskun suuntaan liukuviin pilviin. Tunnustan heti, ostin 15-millisen Irixen ja siihen melkein mustan harmaasuotimen kokolailla näitä kiviä silmällä pitäen. Joten rantakiviä tulee nyt koko rahan edestä ja takaa.

2017-06-09

Pieni focus shift -tutkielma (päivitetty)

Ulkona aurinko paistaa ja linnut visertää. Mikäpä parempi tapa viettää kaunis kesäpäivä kuin kotosalla kamarunkaten?

Tämä testi alkaa Samyangin 135-millisellä, jonka jostain arvostelusta (saattoi olla tämä revikka) jäi mieleen maininta tarkennusalueen siirtymisestä himmennettäessä. Kuvailen pingpongilla useimmiten aukko levällään joten efekti on jäänyt minulta huomaamatta, mutta kyllähän tuo tarkennustaso nyt selvästi liikkuu himmennettäessä täydeltä aukolta. Mutta mikä mielenkiintoisinta, muuttaa tarkennustaso myös muotoaan?! Kolmen aukon himmennyksen jälkeen ollaan jo ihan soirolla, keskellä "taso" venyy selvästi kamerasta kauemmaksi kun vasen reuna pysyvä aloillaan ja oikea reuna vetäytyy kohti kameraa. Nämä Samyangit on kyllä aina mielenkiintoisia tapauksia optisesti, 135-millinen ei tee poikkeusta. Animaatio on yhden aukon välein.



Tuo oikean reunan kaartuminen kohti kameraa näkyy testikuvissa, mutta varsinaisessa käytössä tuo ei ole haitannut. Tosin, kerran tein silleen tyhmästi että tarkensin tähtitaivaskuvan väärin (30 asteen pakkanen pistää tekemään typeryyksiä), vain tuo alanurkka oli fokuksessa. Virhettä ei pienessä kuvassa huomaa, mutta pikseli pikseliltä tarkastellessa tähdet olivat pieniä kiekkoja, eivät pisteitä kuten kuuluu.

2017-05-31

Siilinjärven horisonttikuvauspaikat top 5

"Höhö, mitä näkemistä Siilinjärvellä muka on?" Tuo oli ensimmäinen reaktio ulkopaikkakuntalaiselta kysyessä mihin kannattaisi näkötorni täällä pistää. Kuun (ja miksei Auringonkin) nousujen kuvaamista varten kuitenkin osaa valokuvaaja arvostaa puuttomia, laajalti esteettömiä näköalapaikkoja. Seuraavassa lista muutamasta avarasta kuvausmestasta Siilinjärven alueella.

5: keskustan näköalapaikka

Tunnetuin Siilinjärven "näköalapaikoista" on heti keskustan länsipuolella, harjun laella oleva pieni aukko. Ikävä kyllä se on kasvanut melkein umpeen, mutta silti vapaata horisonttia on vielä itä- ja pohjoishorisonttiin. Samalla harjulla on muutama muukin kuvaukseen kelpaava paikka, kuten Kuilun hyppyrimäkien reuna. Tuolta voi kuitenkin aika hyvin kuvata syksyn nousevaa Kuuta ja Aurinkoa.

4: Hamulan motocross-radan pohjoispuoli

Hamulan crossiradan pohjoispuolella, Maaningantien varrella, on vanha sorakuoppa josta aukeaa esteetön näköala pohjoisluoteen ja itäkoillisen välille. Pohjoisen suunnilla on kuitenkin joitain puita ihan horisontin tuntumaan kurkottelemassa, mutta siellä ei Kuu tai Aurinko käy.



Näkyvyyttä on pohjoisen suunassa suurinpiirtein Alapitkälle asti, koillisessa näkymä rajoittuu ensin Yaran (ent. Kemira) läjitysalueille ja lännempänä joko Kinahmille tai Tahkovuorille — hankala sanoa kumpaan. Tämä tarkoittaisi maksiminäkyvyyden olevan noin 15-35 km. Aika hyvä tulos tuokin. Alla näkymästä suurin osa zoomattavana panoraamakuvana:

2017-04-24

Kuu ja Aurinko, veljekset kuin ilvekset

Oppirahojen jälkeen on nyt päästy typistämään Kuun ja Auringon kulku noustessa pelkäksi viiruksi. Ja vähemmän yllättäen, ovat viirut aika samannäköiset.

Auringonnousu viiruksi tiivistettynä
(Tunnin mittainen pätkä Auringon nousua Tähtikalliolta viiruksi tiivistettynä.)

Kameraa ei tarvinnut edes kääriä folioon tai mihinkään muuhun valonsuojakortonkiin, vaan pelkkä miljradikertainen himmennys kolmella kymmenen auon harmaasuotimella riitti ja tällä kertaa muistin myös pistää etsimen luukun kiinni. Pitää sanoa että se oli lievä yllätys, luulisi jossain olevan niin pieni rako että siitä edes muutama fotoni mahtuisi läpi tulemaan, mutta uskottava se on jos maisema kerran jää kuvassa mustaksi.

Kuuviiruissa värin muutos on ollut melko dramaattinen, mutta Auringon kanssa se jäi huomattavasti vaatimattomammaksi. Syyllistä voisi ehkä etsiä suotimista, tutkitusti noista pääsee infrapunaa melko paljon läpi joka sitten sotkee valmiin kuvan valkotasapainon. Pitää siis koittaa infrapunaa leikkaavalla suotimella uudestaan ja ihmetellä josko rannun värigradientti muuttuu ja mihin suuntaan.

Vähenevän kuun nousu
(Samat speksit kuin edellä, mutta Kuun kanssa.)

Kolmas yllättävä seikka on se, että tuo kuuviiru tuossa yläpuolella on melkein täysin suora. Nimittäin ei pitäisi olla. Ilmakehähän tunnetusti taittaa matalalla olevan kappaleen valoa aina vähän ylöspäin eli viirun pitäisi alkuosastaan kaartua lievästi ylöspäin. Ainoa selittävä tekijä mikä tulee nopeasti mieleen olisi se että kamera jalustoineen olisi jotenkin notkahtanut ja vielä samaa tahtia nousevan kuun kanssa(!!) että viiru olisi lopulta suoristunut. Mutta tuommoinen temppu tuskin onnistuu sattumalta, kun tietokoneohjatulle seurantajalustallekin se on jo vaativa juttu.

Tietysti voi sanoa ettei Kuu ole näkynyt ihan horisontista asti kuvauspaikalle ja täten ilmakehän vaikutuksesta suurin osa on jäänyt piiloon, muttei se selitä tuota samasta paikkaa kuvatun Aurinkoviirun odotetunlaista käyttäymistä. Hitto näitä kuvausprojekteja, näistä tuntuu tulevan aina kysymyksiä enemmän kuin vastauksia.

Pimennyksiä ja vakoilijoita kiertoradalta

Geostationäärisiä satelliitteja kun on tullut kuvattua niin paljon laajiksella, niin vaihteeksi koitin ottaa niiden muodostamista tekotähdistöistä kuvia pidemmällä polttovälillä. Tasauspäivien aikaan voi myös nähdä kun satelliitit hetkeksi katoavat Maan varjoon, eli tekokuunpimennyksen.


(Reaaliajassa tämä tunnin mittainen timelapse kattaa taivaalta noin kuuden asteen levyisen alueen azimuuttien 145,5…151,3° välillä.)

Vaan mitäs kuvassa näkyy? Vasemmalta lukien satelliitit ovat alankomaalainen NSS 12, venäläinen Ekspress AT-1, intialainen GSAT-16 ja GSAT-8 -pari, epäonnistuneesti laukaistu mutta oikealla radalle lopulta päässyt venäläinen Yamal 402, venäläinen Ekspress AM-1, brittipuolustusvoimien arveluttavasti nimetty Skynet 5D, arabiemiraattien Yahsat 1A, turkmenistanilainen(!) TURKMENALEM52E/MONACOSAT ja kaikkein oikeanpuolimmaisimpana valkovenäläinen BELINTERSAT-1.

Tässä timelapsessa tuo nimeämätön, kirkas piste joka hitaasti liikkuu kohti kuvan alareunaa, on tiedustelusatelliitti. Hyvin todennäköisesti kyseessä on yhdysvaltalaisen Orion-signaalitiedustelusatelliittisarjan Mentor 6 -nimellä kulkeva jäsen. Satametrinen paraboloidiantenni olisi hyvä selitys kirkkaudelle. Taivaalla tämä alue on kaakkoisella taivaanekvaattorilla; kartalla Intian valtameren yllä - lähellä Afrikan rannikkoa. Ihan perusteltu sijainti siis vakoilusatelliitille.