2013-09-14

Venyttelyä ja valosaastetta

Viime postaukset ovat olleet kovin tähtikuvauspainotteisia, mutta ei se mitään. Tällä kertaa kuvaamisen kohteena oli Kalifornia-sumu, kirkkaahko (sumuksi ainakin) punainen emissiosumu vähän Seulasista pohjoiseen. Itse asiassa sain oikeastaan tietää sumun koosta ja kirkkaudesta lähinnä tuon Linnunratapanoraaman ansiosta, se kun näkyy kyseisessä kuvassa heikkona punerruksena. Linssiheijastuksena tuota aluksi pidinkin, onhan kuvassa noita punaisia ledejä.

Kun taas Maaningan pimeyteen suunnattiin, en antautunut revontulten houkutuksille kuin vähäksi aikaa, vaan kuuliaisesti napsuttelin yli 50 pitkää valotusta samasta kohtaa taivasta.

Koivu ja revontulikaari
(Taivaan kohta jota kuvasin on vähän kuva-alan oikealla puolella, reposten ulottumattomissa.)

Itse sumukuva onkin seuraavana. Kalifornia-sumu eli NGC 1499 on tuo punaisen-violetti viuhka kuvan yläosassa. Punainen väri syntyy ionisoituneessa vedyssä. Tuo sävy onkin tavallisilla kameroilla vaikea kuvattava, koska kennon edessä oleva infrapunasuodin alkaa jo noilla aallonpituuksilla syömään valoa. Useimmat tähtikuvausgurut modaavatkin kameransa tai käyttävät CCD-kameroita ja erikoissuodattimia kuvaamiseen.

Kaliforniasumun ympäristöä

Vetysymusta alaspäin mentäessä näkyy heikosti taustataivasta erittäin hennosti kirkkaampana(!) ja vähätähtisempänä alueena muutama pimeä sumu. Jos olisi valottanut tunteja, niin nuo suorastaan pomppaisivat esille. Keskellä olevien kirkkaimpien tähtien ympärillä näkyy myös jotain pientä sumumaisuutta.

Alhaalla keskellä onkin vanha tuttu, Messier 45 eli Seulaset. Kalpeansininen heijastussumumateriaali erottuu nätisti tähtijoukon tähtien ympäriltä. Välimatkaa taivaalla M 45:n ja Kalifornia-sumun välillä on noin reilu 10 astetta, ojennetun käden päässä olevan nyrkin verran. jos koneella on Silverlight asennettuna, niin World Wide Telescope havainnollistaa mainiosti kuvan sijainnin ja suunnan.

Samalla tuli tutstuttua uuteen softaan nimeltään IRIS. Kyseessä on ilmaisohjelma tähtitaivaskuvien käsittelyyn. Itse kohdistamisen ja pinoamisen tein tuttuun tapaan Huginilla ja Enfusella, mutta Iristä tarvittiin kaikkein vaikeimpaan hommaan eli gradienttien eliminointiin. Gradientit tähtikuvissa ovat suurialaisia kirkkauden vaihteluita, joita aiheuttavat esimerkiksi revontulet, valosaaste, ilmahehku ja kaikki muu turha (muualta kuin kohteesta tullut) valo.

Koska tähtitaivaan kohteet ovat hyvin himmeitä, joutuu usein puljaamaan suurten kirkkauden tasausten kanssa, jotta kohteet erottuisivat taustataivaasta. Käytännössä tämä tarkoittaa käyrien (curves) käyttöä kontrastin nostoon. Jos kuitenkin valoisuuseroiltaan tasaamatonta kuvaa yrittää venyttää, käy helposti näin:


(Oikeanpuoleinen säätötaso puristaa histogrammin kahdeksasosan esille, toinen säätötaso vielä voimistaa tätä.)

Kuvan yläosasaan on saatu mukava kontrasti, mutta alaosa on huomattavan kirkas. Ja keltainen, hyi hyi. Bonuksena vielä kuva ennen ja jälkeen käsittelyn, sieltä ne sumut vain pomppaavat esille kun vie osoittimen kuvan päälle.

Kaliforniasumun ympäristöä

Tietysti voisi kikkailla vielä kaikenmaailman paikalliskontrastisuotimilla, värikanavamappauksilla ja tähtien poistoilla, mutta jätetään niiden kanssa tuskailu myöhemmäksi.

0 comments:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...