2015-02-03

Mitä repussa (fool frame master race edition)?

Viime kertaisesta reppuun kurkistelusta on jo sen verran aikaa (melkein kolme vuotta?!) että lienee parasta tehdä uusi blögipostaus aiheesta. Itse asiassa vain reppu sekä kaksi muuta asiaa ovat pysyneet samoina. Mitä ne kaksi muuta juttua ovat, se selviää kohta.


(Etsivä David Millsiäkin kiinnostaa. Katsokaa Se7en jos ette ole jo katsoneet.)

Reppu on uskollisesti palvellut Lowepron Pro Runner -sarjan 350AW. AW tarkoittaa vain sitä että repun yhteen taskuun on sullottu sadeviitta pitämään vehkeet kuivina sateen sattuessa kohdalle. Lisäksi repun takaosaan saa kolmijalan kiinni ja on siellä vielä pieni tasku vaikka läppärillekin. Melkoinen tilaihme.

Runko on vaihtunut D200:sta D800:aan. Kun kerran viihdyn niin hyvin pimeässä, niin jossain vaiheessa oli pakko päivittää eikä D400:sta kuulunut mitään niin D800 valikoitui rungoksi. Silloin aikoinaan kun tuohon runkoon vaihdoin niin D600/D750-sarjasta ei ollut vielä mitään tietoa ja D7000-sarjan käyttöliittymä ei liiemmin houkuttanut satasarjan jälkeen (liian vähän nappeja). Tähän päivään mennessä rungolla on kuvattu noin 65 tuhatta ruutua eli elinikää on jäljellä vielä pitkään ellei mitään katastrofaalista tapahdu.

Kuten näkyy niin rungossa ei ole minkäänlaista hihnaa. Jalustalta kuvatessa hihna on vain tiellä (koita suoraan kuvata alaspäin, hihna pyrkii väkisin mukaan kuvaan ellei sitä varovasti pinoa kameran päälle) ja lisäksi se tuulessa heiluessaan heiluttaa kuvausvehkeitä mukanaan.



Kameran nokalla suurimman osan aikaa viettää Sigman 35-millinen f1.4-valovoimalla varustettu objektiivi. Sigmaa aiemmin omistin samanmittaisen Samyangin joka sekin oli oikein loistava, jopa joissain jutuissa Sigmaa parempi linssi. Automaattitarkennuksen tarve ja hiukkasen kontrastikkaampi täyden aukon piirto kuitenkin sai hommaamaan Sigman reppuun. Joskus aikoinaan normaaliobjektiivin roolissa olivat myös Nikonin molemmat f1.8-valovoimaiset 50-milliset, mutta ne ovat repusta hävinneet jo aikoja sitten.

Kuvaaja
(35-millisen laajahko kuvakulma yhdistettynä lyhyeen syväteräsyysalueeseen on jotain niin pornoa. Kuva Sigma 35mm f1.4 aukolla f2.8.)

le dank meme35-millisen kaverina on moni suosinut 85-millistä objektiivia. Niin minäkin, lokerossa lepäilee Nikonin ruuvitarkenteinen 85mm f1.8D. Yksi syy osaltaan on se että 85-millinen toimii paremmin tuon panoraamapään kanssa yhteen, 105-millisen Micro-Nikkorin kuvakulma kun oli juuri liian kapea noille panoraamapään click stopeille. Jos joku valmistaja joskus tekee oikeasti apokromaattisen 85-millisen objektiivin, niin tämä saa lähteä. Siihen asti antiikki-Nikon pysyy menossa mukana.

Laajakulman virkaa toimittaa Samyangin 14mm f2.8, melkein klassikon asemaan kohonnut koreanihme. Levee, upee, magee. On sillä omat ongelmansa kuvanlaadun ja semmoisten pikkujuttujen suhteen, mutta hinta-laatusuhde on kyllä tuolla jotain uskomatonta. Suurin harmitus on se ettei tähän minkäänlaisia suotimia (ja suodatusfolion venyttelyä objektiivin eteen ei lasketa). Kumma kyllä kropille oli ihan mukiinmenevä Tokinan 11-16 -millinen jonka nokalle sai inhimillisen hintaiset 77-milliset suotimet, mutta kinokennolle ei ole mitään vastaavaa samassa hintaluokassa tarjolla.

Viimeinen ja isoin objektiivilokero on varattu joko Sigman 100-300mm f4:lle tai maailman parhaalle 180-milliselle f2.8 valovoiman vakaajamakrolle. Tuo telezoomi on kulkenut mukana jo kesästä 2011 lähtien ja se onkin repun se toinen vanha tuttu. Joskus aikoinaan Tokina teki samanlaista objektiivia, mutta nykyään tuolle ei pahemmin kilpailijoita ole, jos haluaa telezoomin f4-valovoimalla joka ulottuu sinne kolmeensataan milliin. On joko lyhempiä ja valovoimaisempia (70-200 f2-8:t) tai pimeämpiä sekä pidempiä zoomeja (70/80/100-400 f4-5.6:t).

Teleobjektiivin kaverina on telejatke, Kenko DGX 1.4x. 300 milliä muuttuu siis 420:ksi, 180mm 250:ksi ja niin päin pois. Tulee sitä muidenkin lasien ja kaukoputken kanssa Aurinkoa ja Kuuta kuvatessa käytettyä, mutta harvakseltaan. Automaattitarkennushan tuossa aina kärsii telejatkeen kanssa, mutta osuupa tuolla satunnaisesti vaikka lentävään pöllöön.

Poran jäljet kalliossa
(Kuva Samyang 14mm f2.8 kuten arvata saattaa.)

Makro taas on tuoreempi tuttavuus. 105-millinen Micro-Nikkor kun lähti vaihtoon, niin jotain lähelle tarkentavaa piti saada reppuun. 180-millinen on niin extreme spekseiltään ja todistetusti hyvä kuvanlaadultaan, niin siihen sitten päädyin. Eikä tuo yksi aukko lisää valovoimassa haittaa esim. astrokuvauksessakaan, tai vaikka koiran muotokuvauksessa, tai missään.

Joskus repussa käväisi myös Nikonin valmistama, elämää nähnyt, ruuvaritarkenteinen 300mm f2.8, mutta se isona rohjona, jota tuli siitä syystä harvoin ulkoilutettua, lähti kiertoon. Valovoima on kivaa, mutta rajansa kaikella. Salaa kyllä välillä tuota kaipaan, olihan se miehekäs kapistus. Mutta kaipuu iskee vain harvoin.

Vili syysauringon loisteessa
(Kuva Sigma 180mm f2.8 OS. Mallina Vili.)

Toinen sivulokero on sitten varattu panoraamapäälle. Vuonna 2011 käytössä oli Pano-maxx (hihi, tietämättään härskit saksalaiset), vuonna 2015 repussa on Panomaxx2. Hyvä hinta-laatusuhde veti saman valmistajan tuotteisiin taas mukaansa. Ja kun paljon panoraamoja kuvaa, niin hyvää panoraamapäätä osaa arvostaa.

Kuopion kaupunginteatterin valot iltahämärässä
(Panomaxx2 ja Nikon AF 85mm f1.8D.)

Sitten on läjä suotimia. Pyöröpolarisaatiosuodin on minulla ollut melkein aina, se kun on suodin jonka imitointi kuvankäsittelyllisin keinoin on joko mahdotonta tai ainakin aikaavievää. Kenkoon luotin aikani, kunnes tuli vastaan joko piraatteja tai ihan muuten vaan täysin käyttökelvottomia yksilöitä. Lenstipin vertailun mukaan paras ja tolkullisen hintaisena pysyvä vaihtoehto olisi Marumin Super DHG, joten sellaisen ostin. Saatanan kiinalaiset, ajoitte minut tähän tilanteeseen.

Toinen vaikeasti imitoitava suodin on sitten 850 nanometrin infrapunafiltteri. Se on mallia "mahdollisimman halpa Kiinasta" ja se kyllä näkyy loppukuvassa. Mutta samapa tuo, ei tule montaa kuvaa otettua modaamattomalla kameralla kun modatulla on homma niin paljon helpompaa. Lisäksi on myös Marumin valmistama valosaastesuodin, jota tänä talvena ei ole päässyt käyttämään kertaakaan, saavutus sekin. Ja neljäs filtteri on kymmenen aukon harmaasuodin, niihin tajuttoman pitkiin iltavalotuksiin tai vähän lyhempiin päivävalotuksiin.

Suotimia ja suodinkierteitä kun on monen kokoisia niin tarvitaan myös suodinkierreadaptereita saattamaan eri kokoiset kierteet vastakkain. Kymmenen euroa maksanut satsi adaptereita on kyllä ollut hyvä ostos, vaikka kameran käyttökuntoon saattaminen noilla ottaa aikansa, jo ihan siitä syystä että kierrettävien kierteiden lukumäärä nopeasti kasvaa.

Mitäs valokuvaukseen liittyvää tarviketta kulkee mukana?



Pari pientä itsetehtyä heijastinta ja mustaa taustapahvia. Taustapahvit ovat käteviä luonnossa kaikkea pientä läheltä kuvatessa, kuten vaikka sieniä ja sen semmoisia. Heijastimet ovat käteviä olla olemassa, joskus pitää valoa saada sinne minne Aurinko ei paista. Myöskin pahvista on tullut askarreltua erilaisia bokéreikiä, mutta ne ovat vielä käyttämättä. Ehkä sitten joskus.

Mukana kulkee aina myös salaman värikalvot. Niillä voi korjata salamalaitteen ja ympäristön värieroa tai tuoda kuvaan mukaan vähän värien ilottelua. Kun eivät kerran paina juuri mitään niin nuo on sama kuljettaa aina mukana, koska joskus niitä kuitenkin tarvitsee.

Se toinen neljän vuoden takaa säilynyt esine on Pixel RW221 langaton kaukolaukaisin. Koska D800:n vitkalaukaisu on ohjelmoitavissa ottamaan yhdeksän kuvaa yhdellä painalluksella, niin on RW221 jäänyt aika vähälle käytölle. Periaatteessa se olisi kätevä vaikka tähtiviirujen kuvaamiseen, mutta japanilaisinsinööri on torpannut tämänkin rajoittamalla D800:n sarjakuvauksen maksimikuvamäärän sataan eli kamera pitäisi käydä nollaamassa kolmen vartin välein. Kiitos Nikon.

Pelastuksen tuo kuitenkin nimetön, merkitön, malliton, hajuton, mauton, täysin geneerinen ohjelmoitava lankalaukaisin. Kahdeksan euron hintaseksi vehkeeksi tämä on ollut loistava, vaikka LCD nyt jäätyykin pakkasella käyttökelvottomaksi eikä tuossa ole edes virtakytkintä paristojen säästämiseksi. Ei haittaa, eipähän tarvitse pitää silmällä puhelimen ajastinta tai ottaa käsin uutta valotusta edellisen perään. Laiskuus se on joka kiinalaiselle rahaa ansaitsee.

Talvella kameraa käpistellessä kädet jäätyvät hyvin nopeasti tunnottomiksi. Tähän ongelmaan ratkaisuja on sekä passiivisia (silkkihansikkaat) että aktiivisia (kertakäyttöiset kädenlämmittimet). Vaikka pakkauksissa lukeekin seitsemän tai jopa kahdeksan tuntia, niin totuus on se että lämpö noissa hiipuu jo kahdessa tunnissa, nopeamminkin, kun ollaan kunnon kylmässä. Mutta parempi sekin kuin ei mitään. Pimeässä ja kylmässä tekee mieli istahtaa välillä kun kamera naksuttelee menemään. Jos ei halua pöksyjään märiksi, niin kannattaa varustautua perseenalusella.


(Welcome to Finland.)

Linssipintojen puhdistukseen mukana on kourallinen W5 Spectacle Cleaning Cloths -paketteja. Testasin noiden puhdistuskykyä hankaamalla lasiin korvavaikkua, kaikki läksi heti ensimmäisellä rätillä. Tosin, nuo eivät toimi pakkasessa vaan neste jäätyy lasipinnalle. Bonuksena mukava "sitruunan" tuoksu.

Jos ei kylmässä jaksa kuvaaja pitkään, niin ei jaksa paristotkaan. Siitä syystä yksi tasku repusta on omistettu pelkille akuille, mikeille ja paristoille. Mitä enemmän, sen parempi. Kameran akut ovat halvimpia kiinalaisia, kamarunkkausfoorumeiden pelotteluista huolimatta asunto ei ole vielä tulessa eikä kamera paskana. Koputan puuta.

Työkaluista mukana kulkee muutama kuusiokoloavain jalustaa ja Astrotracia varten sekä satunnaisesti mukaan sattuva Bilteman minikoinen monitoimityökalu. Monitoimityökalun sivuleikkurit ovat ihan kätevät jos tarvitsee jotain pikkurisuja katkoa siististi vaikka kuvaa sotkemasta.

3 kommenttia:

  1. Repun lisäksi tarvitset muutakin kamaa, kuten kolmijalan?

    Minä olen käyttänyt pallopanoraamakuvaukseen pelkkää pokkaria ja sen pientä laukkua. Kuvaaminen kestää käsivaralta n. minuutin. Virheitä tulee aina, mutta jotenkin kuvat aina yhdistyvät.

    1. kuvaan avaralla paikalla
    2. käytän 1:1 kuvasuhdetta (neliönmuotoiset kuvat)
    3. pitelen kameraa mahdollisimman lähellä kasvojani (ei ole optista etsintä)
    4. kuvaan päällekkäin n. puolet sekä pysty- että vaakasuunnassa

    Tuon lisäksi kannattaisi varmaan käyttää kaikissa kuvissa samaa valkotasapainoa ja tarkennusta.

    Viimeiset 10 kuvaa Kaunissaaresta valmistin kokonaan komentoriviltä kirjoittamallani linux-skriptillä, jota koodasin pari päivää. Ohjelma luo kolme versiota eri resoluutiolla, sekä thumbnailit. Pystyn siis valmistamaan kaikki panoraamat yhdellä käskyllä, ja kopioin sitten nämä kerralla kotisivuilleni:

    http://jari.byethost4.com/panoraamasivu.php

    Laatu on mitä on, mutta yritän panostaa määrään, ja ennen kaikkea oppia jotain aina valokuvauksesta ohjelmointiin.

    VastaaPoista
  2. Kyllähän se kolmijalka mukana kulkee, muttei varsinaisesti repussa, siitä sen poisjättö.

    Miksi neliökuvasuhde, eikö kameran natiivikuvasuhde olisi parempi?

    VastaaPoista
  3. Neliökuvissa tynnyrivääristymä ei ole niin suuri. Ja se on ennen kaikkea symmetrinen niin, että näkökulma on Huginille helpommin pääteltävissä. En ole kalibroinut kys. vääristymää, enkä perehtynyt tähän enempää. Ohjelman mukana tälläinen kalibrointisofta tulee, ja on olemassa tietokantoja joista eri optiikoiden vääristymät löytyy.

    VastaaPoista