2016-02-28

Yksi toteutusmahdollisuus peilittömän vaihdettavalle infrapunasuotimelle

Perinteisesti infrapunamodatussa kamerassa infrapunan päästösuodin on heti kennon päällä, poistetun infrapunan estosuotimen tilalla. Se on helpoin ratkaisu, mutta ei mahdollista infrapunasuotimen vaihtoa lennossa toiseen, jos esimerkiksi haluaa vaihtaa värikkäistä 720 nanometrin suotimen kuvista mustavalkoisiin 850 nm:n suotimen tarjoamiin kuviin. Toinen ratkaisumalli on käyttää suotimia objektiivin edessä, mutta se ei toimi tietenkään suodinkierteettömien tai hyvin laajakulmaisten objektiivien kanssa (esim. kalansilmät). Lisäksi hyvin isot suotimet, vaikkapa teleobjektiiveihin, maksavat kolminumeroisia summia.

Kolmas vaihtoehto on laittaa suodin kiinni objektiivin ja rungon - tai jopa kennon - väliin. Harvemmin käytetty vaihtoehto koska suodinadapteri pakostakin vie jonkinverran tilaa eli se toimii kuin lyhyt loittorengas ja tarkentaminen äärettömään asti muuttuu mahdottomaksi. Astrokäyttöön kameran sisäpuolelle tulevia suotimia toki on tehty ja hinnat ovat sen mukaisia.


(Canon EOS M ja Nikon-adapteri johon on asennettu infrapunasuodin sisälle. Etualalla kameran alkuperäinen infrapunan poistosuodin, joka leikkaa myös näkyviä aallonpituuksia pois.)

Se hyvä puoli kahden systeemin käytössä on, että objektiivit saa monenlaisilla adaptereilla kiinni kameroihin. Tässä tapauksessa siis Nikon-objektiivit adaptoituvat Canonin peilittömään EF-M -järjestelmään. Näiden kahden järjestelmän bajonettien syvyyden ero on noin kaksi senttiä eli adapterin sisällä on paljon tilaa mihin asentaa suodin. Nikonissa bajonetin syvyys on yksi suurimmista, joten toistepäin adaptointi ei juuri onnistu mistään muusta kinokoon järjestelmästä.

Pixcon valmistaman aukkorenkaallisen Nikon F - Canon EF-M -adapterin rakenne on sellainen että objektiivin puoleisen pään saa helposti auki, kunhan avaa kolme ruuvia jotka pitävät bajonettia paikoillaan. Sen jälkeen suotimen voisi yksinkertaisesti liimata kiinni adapteriin.

Suurin ongelma operaatiossa oli infrapunasuotimen kehyksen irroitus. Tavallisesti lasielementtiä kehyksessä pitää kiinni kierteillä oleva metalliosa, jossa on vastakkain olevat pienet kolot kiristys/avaustyökalua varten. Tässä suotimessa noita koloja ei kuitenkaan ollut, joten lasin irrottaminen ehjänä vaikutti jokseenkin epätoivoiselta operaatiolta. Onneksi kiinalainen oli kuitenkin materiaalikuluissa säästellyt ja tuli vahingossa selväksi että suodinlasia kiinnipitävä kiristysrengas on muovia, joka on heppoisella liimalla lasissa kiinni. Kiristysrengas lähti siis lopulta helposti irti puukolla nostamalla rengasta reunasta ylöspäin, onneksi näin.

Onneksi 52 millin suotimen lasielementin ja adapterin sisäpuolen halkaisijatkin olivat vielä melkein samat, joten suodinta ei tarvinnut lähettää Teknofokukselle leikattavaksi vaan se kävi paikoilleen kuin nyrkki silmään. Samalla adapterin sisällä oleva suodin toimi myös pölysuojana, jostain syystä kun peilittömän kenno tuntuu menevän jo yhden objektiivivaihdon jälkeen ihan tolkuttoman likaiseksi.

Koska tuo uusi infrapunasuodin on vähän paksumpi kuin kameran alkuperäinen infrapunan poistosuodin, muuttuu optisen polun pituus ja sitä myöten äärettömän paikka. Muutos ei onneksi ole suuri, esimerkiksi Samyangin 12mm:n kalansilmän tarkennusasteikolla äärettömän paikka vaihtui äärettömän merkin kohdilta puoleen metrin merkille. Kun kamera oli kokonaan ilman suodinta, ei tarkennus äärettömään enää onnistunut ollenkaan. Ehkäpä nyt infrapunapallopanoraamat saisi kuvattua jo tolkullisessa ajassa ja ilman hampaiden kiristelyä kun käytössä on laajan kuvakulman tuottava kalansilmä. Samaten infrapunatelekuvaus onnistuu nyt myös kun ei tarvitse ostaa 86 millin kokoisia suotimia reppua täyttämään.

2016-02-01

Nopean suljinajan aiheuttamat valotusvirheet panoraamoissa

Jokaisessa kamerassa on suljin kontrolloimassa valoherkälle pinnalle pääsevän valon määrää. Useimmille salamavalojen kanssa tuhranneille lienee tuttu fakta myös se, että ns. synkka-aikaa nopeammilla suljinajoilla kameran kenno ei ole kokonaan paljaana valolle, vaan molemmat suljinverhot kulkevat kennon edessä pienenä viiruna (ks. suurnopeusvideo sulkimen liikkeistä). Tämä synkroinointiaika riippuu kamerasta, mutta on yleensä luokkaa 1/160 ... 1/250 sekuntia, joskus jopa niinkin lyhyt kuin 1/500 sekuntia.

Mitä moni ei tiedä, on se että lyhyt suljinaika johtaa pieneen, mutta joissain tilanteissa selvään valotuseroon saman kuvan eri reunojen välillä. Seuraavassa esimerkki siitä kuinka tuo valotusero voi näkyä panoraamoissa ja pari ratkaisuehdotusta.



Yllä on kaksi panoraamaa, jotka molemmat on tehty samasta 22 kuvan kokoisesta kuvajoukosta. Kuvat on kaikki otettu samalla valotusajalla, 1/8000 sekuntia, ja kasattu tavalliseen tapaan panoraamoiksi Huginilla. Noin lyhyttä valotusaikaa ei olisi tarvittu, mutta liioittelu on demonstraation paras kaveri. Sama valotusvirhe kuviin kyllä tulee näkyviin kaikilla synkka-aikaa lyhemmillä valotusajoilla. Objektiivin vinjetointi on raw-kuvien käännösvaiheessa korjattu flättiruudulla eli se ei vaikuta tässä yhtälössä.

Yläpuolen panoraamaan on tehty panoraamasoftassa valotusten tasaus. Valotusten tasaaminen on kuitenkin johtanut siihen että vasen reuna kuvasta on huomattavasti - noin kaksi aukkoa - tummempi kuin oikea reuna. Alapuolen panoraamaan vastaava tasausta ei ole menty tekemään, mutta siinä näkyy selvää epätasaisuutta muutoin tasaisella sinitaivaalla.

Miten se nyt näin?