2017-03-21

Äärimmäistä kirkkautta ja himmeyttä Maaningan Patalahdella

Pitkät valotukset veden ääressä? Kulahtanut klišee. Pitkät valotukset tähtitaivaasta? Pfft, mennyttä päivää. Kuuviirut? Niin passé. Aurinkoviirut? Kuuminta hottia — kirjaimellisesti päivänpolttavaa, jos tekee silleen tyhmästi että jättää kameran osoittamaan kohti suodattamatonta Aurinkoa liian pitkään. Tosin tallennusmedian polttamista Auringolla on tehty ihan onnistuneesti, mutta filmille. Digitaalikameran piikennon tapauksessa polttojälki olisi turhan… perusteellista, lopullista ja tuskin kovin taiteellista.

Tarvitaan siis suodatusta. Yksi kymmenen aukon suodin pudottaa auringonvalon melkein mekaanisen sulkimen ulottuville, toinen pudottaa valotusajan sekunnin kymmenyksiin ja vasta kolmannen päällekkäisen suotimen avulla päästään viirukuvissa tarvittavaan minuuttiluokkaan. Himmennystä on siis tässä vaiheessa tuhat potenssiin kolme kertaa eli miljardikertainen määrä.

Miljardi on jo semmoinen luku mitä harvemmin valokuvauksen yhteydessä kuulee. Sitä voi kuitenkin koittaa visualisoida seuraavalla tavalla: aurinkoisena kevät- ja kesäpäivänä päästään isohkolla aukkosuhteella valotusaikaan 1/8000s eli kahdeksasosa millisekunnista. Miljardikertainen valotusaika tuosta ajasta on 34 tuntia (käytännössä enemmän koska yleensä päivien välissä tulee yö).

Aurinkoviiru
(Samyang 135mm f/2, kaksi kappaletta Haidan kymmenen aukon harmaasuotimia ja yksi kappale Icen vastaavaa suodinta. 28 minuutin valotus.)

Oppirahat on kuitenkin maksettava. Optisen etsimen läpi näki Auringon kiekon jos vain antoi silmän hetken aikaa tottua pimeään. Tein viimeisen tarkistuksen komposiittioon ja laitoin kameran valottamaan. Tuloksena ylläoleva.

Kuten monta kertaa aiemminkin, päästään taas tuttuun kysymykseen "missä meni pieleen?". No, helppohan se oli arvata että optisen etsimen pimennysverho oli jäänyt auki — nämä kirkkaat ylimääräviirut pitkissä valotuksissa on tulleet tutuksi vuosien mittaan ja syy on ollut melkein aina sama. Kennolle siis samaan aikaan paistoi päivä sisään kahdesta suunnasta ja tällä kertaa takaata tuleva hajavalo oli voimakkaampaa kuin itse kuvaan tarkoituksella tuleva valo. Eipä se mitään. Ihan hienot LSD-tsaikedeliavärit kuvaan tarttui. Tuo kirkas rantu aurinkoviirun alla on kuitenkin ihan kivassa paikkaa, sen voi kuvitella vaikka minimalistiseksi lumimaisemaksi ja violetin hehkun ylempänä taas auringonlaskun kajoksi (ja sitähän se onkin).

Kuvauspaikkana oli Maaningan Patalahti (ks. aiempi virtuaalikierros). Parkkipaikalta pohjoiseen lähtee polku ja polun alussa on muistaakseni infottu kulkijaa 400 metrin päässä sijaitsevasta lintutornista. Olen kuitenkin ihmetellyt että miten neljänsadan metrin matkaan tuhrautuu aina niin pitkä aika ja nythän se selvisi. Plakaatti ei tarkoita lainkaan sitä tornia mihin olen aiemmin kulkenut, vaan yhden metsäsaarekkeen reunalla on selvästi vanhempi lintutorni johon tosiaan on matkaa se mitä luvataankin. Pimeässä vain en ole aiemmin äkännyt koko tornin olemassaoloa. Vasta siitä eteenpäin kulkiessa tulee vastaan se toinen, jo tuttu, modernimman näköinen lintutorni. Ja sille tornille tulee matkaa yli kilometri — kyltin mukaan 700m tältä tornilta.

Ristin tornin Kotkanpesäksi, tuo eteen levittäytyvä näreen oksa tuossa tornin edustalla kun muistuttaa niin kovasti kotkien puiden latvoihin tekemistä pesistä ja niistä näkyvistä maisemista.



Eipä tuolla oltu kuitenkaan ihailemassa lintutorneja, vaan kuvaamassa. Paikka valikoitui suhteellisen syrjäisen (pimeän) sijaintinsa ja valosaasteen osalta melko puhtaan länsihorisontin vuoksi. Näin kevätpäiväntasauksen aikoihin on nimittäin hyvä hetki taas kuvata eläinratavaloa. Kuten muistamme, on kyseessä auringonlaskun ja -nousun yhteydessä näkyvä himmeä kajo joka johtuu Aurinkoa heijastavista, planeettainvälisistä pölypartikkeleista.

Taivaan tarpeeksi pimennettyä, eläinratavalo paljasti itsensä vinokolmion muotoisena, kirkkaampana kaistaleena taivasta. Tässä Kotkanpesässä otetussa kalansilmäkuvassa eläinratavalon kalpea hehku näkyy kuvan vasemmalla puoliskolla, Seulasista alaoikealle päin. Oikealla taasen hehkuu Lapinlahden valosaaste ja heikot revontulet, jotka erottuivat toisistaan vain kameran kuvissa.

Eläinratavaloa ja revontulia Sisä-Savon suunnalla

Muutamaa minuuttia myöhemmin otetussa pallopanoraamassa auringonlaskun violetti kajo on jo melkein kokonaan kadonnut taivaalta ja revontulikaari on selkeästi tiivistynyt. Muuten keli taivaalla oli lähellä ihanteellista, yö muistutti jopa niitä todella pimeitä ja kuivia loppusyksyn tähtiöitä joita on kiva muistella näin pimeiden öiden huvetessa. Villen kaksitoistatuumaisella Newtonilla katseltiin myös kevättaivaan galakseja ja tähtijoukkoja sekä Venuksen kapeaa sirppiä matalalta iltataivaalta, kerrassaan nättiä.



Joo ja niitä tähtiviiruja piti kanssa yrittää. Ei niistä oikein tullut mitään, nuo oksat heiluvat sen verran ilmavirran mukana että luvassa on melkoinen kuvankäsittelypainajainen jos noita yrittää mukaan viirukuvaan sekoittaa. Parempi tyytyä vain lyhyenläntään timelapseen, tähän malliin:


(Irix 15mm f2.4, 420s valotukset.)

Havaintovinkki seuraavan viikon-kahden ajalle: Venus on lähellä konjuktiotaan ja näkyy siis hyvin kapeana ja kirkkaana sirppinä. Venuksen sijainti taivaalla on tällä hetkellä Auringon pohjoispuolella (yläpuolella siis). Sen voi löytää päivätaivaalta jopa paljain silmin jos tietää tarkalleen mihin katsoo ja suojaa katseensa suoralta auringonvalolta. Sirppinä se näkyy kuitenkin jo kiikareilla. Kaukoputkella näky on suorastaan komea kuten tuli jo mainittua.

0 comments:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...