2018-03-20

Ensimmäinen* Suomesta otettu kuva vastahehkusta eli gegenscheinistä

Aurinkokunnassa on paljon pölyä planeettojen tasossa. Tämä pöly tietenkin siroaa Auringon valoa ja on nähtävissä taivaalla ekliptikan eli eläinradan suuntaisena nauhana, jossa on suuret kirkastumat Auringon molemmin puolin sekä pienempi ja himmeämpi kirkastuma vastapäätä Aurinkoa. Auringon vastapäätä olevaa kirkastumaa kutsutaan vastahehkuksi, tai saksalaisittain gegenscheiniksi.

Ursa kirjoittaa siitä seuraavaa:
Erityisen pimeällä paikalla, varsinkin eteläisemmillä leveysasteilla on mahdollista nähdä eläinratavalon vastapuolella niin sanottu vastahehku, joka tunnetaan myös saksankielisellä nimellään gegenschein. Vastahehku on huomattavasti eläinratavaloa himmeämpi, eikä sitä tiettävästi ole vielä havaittu Suomesta.

Vuoteen 2013 asti myös Wikipedia-artikkeli ilmiöstä oli sitä mieltä että "Suomessa gegenschein ei näy". Periaatteessa molemmat ovat oikeassa, minunkaan tietääkseni kukaan ei ole paljaalla silmällä nähnyt Suomesta gegenscheiniä, eikä edes kuvannut — ennen kuin nyt. Etelä-Ruotsista, Hangon korkeudelta, on kyllä paljaalla silmällä tehtyjä havaintoja vastahehkusta, mutta niiden takana onkin ollut tunnettu ruotsinsuomalainen syvän taivaan havaitsija ja suoranainen kotkansilmä Timo Karhula. Gegenscheinin kuvausyrityksiä kyllä on ollut, ks. vaikka tämä Samuli Ikäheimon kuva.

Toisaalta, samaa kielteistä virttä veisattiin aikoinaan eläinratavalosta, josta nykyisin suorastaan tulvii kuvia Taivaanvahtiin. Ensimmäisen kerran eläinratavalo taidettiin Suomesta kuvata 1990-luvun lopulla Pekka Parviaisen toimesta. Joten yllätys olikin positiivinen, vaikkakaan ei suuren suuri kun Varkauden Kassiopeian Härkämäeltä sain vastahehkun metsästettyä kuvaan käyttäen suomalaisen syvä taivas -harrastuksen grand old manin Risto Heikkilän 40cm newton-kaukoputken seurantajalustaa. Kymmenen kappaletta viiden minuutin valotusta pinoon ja taivaasta paljastuu pienen kaivelun jälkeen hento elliptinen hehku, juuri sieltä mistä tähtikarttaohjelma ennustikin sen löytyvän.

Vastahehku eli gegenschein kuvattuna Suomesta
(Viemällä osoitin kuvan päälle näkee kuvan selitteen.)

2018-03-19

Satelliittiheijastumia ja aakeeta laakeeta

Helmi-maaliskuun vaihteessa oli edessä taas se tilanne että geostationäärisellä radoilla olevilla satelliiteilla alkaisi kohta auringonpimennyskausi. Ennen pimentymiskautta kuitenkin satelliitit joutuvat vain osittain Maan varjon sisään, tai ihan varjon reunaman ulkopuolelle. Ja juuri varjon reunamilla ollessaan ovat satelliitit Maasta katsoen kirkkaimmillaan kun Aurinko paistaa paneeleihin satelliitista katsoen Maan takaa tai ihan vierestä. Ne ovat ehkä jopa paljain silmin nähtävissä jos tietää minne ja milloin katsoa, kiikareilla varmastikin. Aika hyvin kun ottaa huomioon että satelliitit ovat pikkubussin kokoisia kohteita liki 40 000 kilometrin päässä.

Geostationääristen satelliittien helminauha Varkauden Kassiopeian Härkämäen laelta avautuvan horisontin yllä
(Satelliittien kavereina on mm. Orionin tähdistön jättämät tähtiviirut, jotka katoavat kuvan oikeaan alareunaan. Vasemmalla näkyy pätkä satelliitin piirtämän kahdeksikon, analemman, yläosaa.)

Satelliitit erottuvat yhtenäisenä helminauhana pitkin taivaan ekvaattorin eteläpuolta. Olenpa tainnut aiemmissa aihetta sivuavissa postauksissa mainita että satelliittien helminauha kulkisi pitkin taivaanekvaattoria, mutta parallaksin takia se Suomesta näkyykin kahdeksisen astetta sen eteläpuolella. Taivaanekvaattorin ja satelliittien radat yhtyvät Maasta katsottuna vain päiväntasaajalta. Tämä on hyvä pitää mielessä satelliitteja kuvatessa, ja selittää myös sen miksi joillain kerroilla niiden valopisteitä ei vain ole millään löytynyt: kamera on osoittanut taivaalla liian pohjoiseen. Voi naamapalmu sentään.

2018-03-14

Semppis in memoriam (???-2018)

Niinpä vain kävi kameraseuran pimiön sisälläänpitävällä rakennukselle niin kuin näille vanhoille rakennuksille tuppaa käymään. Vesijohdot happanevat seinään ja alkavat jossain vaiheessa vuotaa. Kosteutta seuraa tietysti home, hometta oireilu ja oireilua purkutuomio. Tässä pieni virtuaalikierros ympäri rakennusta, joka oli ja on osittain edelleen Siilinjärven vapaa-ajan vieton solmukohtia: 4H, SiiKa, kunnan nuorisotyö ja lukuisat muut pienemmät kansalaisjärjestöt pitivät majaa täällä. Sen verran on kuitenkin varmaa että purku tulee tässä kevään aikana ja tilalle tulee ns. mummotunneli naapuritontin Akuliinan vanhainkodin ja tähän paikalle tulevan rakennuksen väliin.

Lähikuvassa Pohjois-Amerikka-sumun Meksikonlahti

On se vaan kumma miten ohuesta signaalista voi vielä saada kuvan aikaiseksi. Tämä tässä on monokameralla ja kapeapäästöisellä vetyalfa-suotimella kuvattu kapeakaistakuva Pohjois-Amerikka-sumun Meksikonlahtena tunnetusta alueesta. Se on pimeiden sumujen ympäröimä vetyemissiosumujen alue, ehkäpä koko Pohjois-Amerikka-sumun kirkkaimpia kohtia. Kalibroinnin, pinoamisen, ja revittelyn jäljiltä kuva näyttää tältä:

Pohjois-Amerikka-sumu (NGC 7000)

Kuva on edelleen jonkin verran kohinainen, mutta kivasti tähtienvälisen vedyn ja pölyn juonteet erottuvat taustataivaasta. Yksittäistä, minuutin mittaista osavalotusta tarkastellessa (alla) kuva ei ole ihan yhtä ruusuinen.

Tästä kuvasta ei ole vähennetty pimeävirtaa, lukukohinaa tai korjattu vinjetointia, mutta siihen on kuitenkin merkattu muutamien kohtien likimääräisiä lukuarvoja, käsittelemättöminä suoraan kameran raakakuvasta. Nämä ns. ADU-arvot korreloivat kameran ns. yksikköherkkyydellä (engl. unity gain) tai -vahvistuksella melko suoraan yhden pikselin rekisteröimän fotonimäärän kanssa; isoilla herkkyyksillä yhden fotonin lisäys pikseliin tuottaa useampikertaisen kasvun raakatiedoston pikseliarvossa, pienemmällä herkkyydellä taas kaikki fotonit eivät rekisteröidy raakakuvaan.



Päivänvalossa yhteen pikseliin lankeaa helposti tuhansia fotoneja millisekunnissa, mutta nyt niitä on kertynyt muutamia, kymmeniä minuutissa — ja kohteena on kuitenkin kokolailla kirkas emissiosumu! Kohteesta lankeavan valon lisäksi taustataivaan ja kameran kennon sekä sen oheiselektroniikan omaa lämpöhehkua on päässyt kaistanpäästösuotimesta huolimatta kennolle asti melkein yhtä paljon kuin valoa sumun pimeimmistä osista. Onneksi tilastotiede on kuvaajan puolella. Toistamalla mittaus puolentoista sataa kertaa, on mahdollista saada kohinan seasta fotonien oikea määrä selville. Ja juuri suuri kuvamäärä tuotti tuon postauksen ensimmäisen kuvan.

Onnistuipahan paremmin mitä viime kerralla.