2018-03-14

Lähikuvassa Pohjois-Amerikka-sumun Meksikonlahti

On se vaan kumma miten ohuesta signaalista voi vielä saada kuvan aikaiseksi. Tämä tässä on monokameralla ja kapeapäästöisellä vetyalfa-suotimella kuvattu kapeakaistakuva Pohjois-Amerikka-sumun Meksikonlahtena tunnetusta alueesta. Se on pimeiden sumujen ympäröimä vetyemissiosumujen alue, ehkäpä koko Pohjois-Amerikka-sumun kirkkaimpia kohtia. Kalibroinnin, pinoamisen, ja revittelyn jäljiltä kuva näyttää tältä:

Pohjois-Amerikka-sumu (NGC 7000)

Kuva on edelleen jonkin verran kohinainen, mutta kivasti tähtienvälisen vedyn ja pölyn juonteet erottuvat taustataivaasta. Yksittäistä, minuutin mittaista osavalotusta tarkastellessa (alla) kuva ei ole ihan yhtä ruusuinen.

Tästä kuvasta ei ole vähennetty pimeävirtaa, lukukohinaa tai korjattu vinjetointia, mutta siihen on kuitenkin merkattu muutamien kohtien likimääräisiä lukuarvoja, käsittelemättöminä suoraan kameran raakakuvasta. Nämä ns. ADU-arvot korreloivat kameran ns. yksikköherkkyydellä (engl. unity gain) tai -vahvistuksella melko suoraan yhden pikselin rekisteröimän fotonimäärän kanssa; isoilla herkkyyksillä yhden fotonin lisäys pikseliin tuottaa useampikertaisen kasvun raakatiedoston pikseliarvossa, pienemmällä herkkyydellä taas kaikki fotonit eivät rekisteröidy raakakuvaan.



Päivänvalossa yhteen pikseliin lankeaa helposti tuhansia fotoneja millisekunnissa, mutta nyt niitä on kertynyt muutamia, kymmeniä minuutissa — ja kohteena on kuitenkin kokolailla kirkas emissiosumu! Kohteesta lankeavan valon lisäksi taustataivaan ja kameran kennon sekä sen oheiselektroniikan omaa lämpöhehkua on päässyt kaistanpäästösuotimesta huolimatta kennolle asti melkein yhtä paljon kuin valoa sumun pimeimmistä osista. Onneksi tilastotiede on kuvaajan puolella. Toistamalla mittaus puolentoista sataa kertaa, on mahdollista saada kohinan seasta fotonien oikea määrä selville. Ja juuri suuri kuvamäärä tuotti tuon postauksen ensimmäisen kuvan.

Onnistuipahan paremmin mitä viime kerralla.

0 comments:

Lähetä kommentti