2018-12-05

Reposia susirajalla

Niinpä vain tällekin syksylle saatiin ei yksi vaan jopa kaksi kunnollista revontuliyötä. Koska hiukkaskuuro ei yllättänyt ihan housut kintussa, tuli hakeuduttua kuvaamaan jopa vähän tavanomaista pimeämmän taivaan alle eli Lapinlahden (ent. Varpaisjärven) Älännejärven pitkille hiekkarannoille. Tarkemmin paikaksi valikoitui järven etelänpuolta kiertävä Näätähiekka, se kun aukeaa pohjoiseen ja sillä puolen taivastahan pohjantulet yleensä ovat.

Revontulet kehystävät Älännejärveen kaatuneen kelon silhuettia

Koko järvenpinta pysyi yön yli peilityynenä, joten tämän parempia revontulimaisemakuvausolosuhteita ei oikeastaan voi edes toivoa. Järven eteläisimmältä reunalta löytyi vielä veteen kaatunut kelomänty, jonka luurankomainen siluetti pääsi yhteen jos toiseenkin kuvaan.



Tulet olivat voimakkaimmillaan iltakymmenen aikoihin, jolloin matkakuntamme oli vielä Siilinjärven kunnanrajojen sisäpuolella, jossain Pyöreisenkylän tienoolla. Pakkohan se on myöntää että Koivumäen kylän peltoaukea ei ole ihan maisemallisesti Älänteen vertainen, mutta ei noin kirkkaita tulia voi jättää pelkästään autosta tiirailun varaan vaan kuvattavahan ne on, maisemasta viis. Siilinjärven kirkonkylän suhteellisesta läheisyydestä huolimatta ei edes etelähorisontti jaksanut loistaa järin kellertävänä.



Seuraavan yön bongauspaikka oli pohjois-Siilinjärven Saarinen, tarkemmin sanoen sen piskuinen ja varsin jyrkästi veteen laskeva uimaranta. Revontulten kuvaamiseen paikka on ihan ookoo, mutta muuten taivas jää kyllä tuolta aika pahasti metsikön peittoon. Ehkä läheinen peltoaukea voisi olla parempi taivaallista näkyvyyttä halajavalle kuvaajalle. Tuonä yönä tulet eivät jaksaneet aktivoitua enää samaan malliin kuin edellisyönä, mutta olivat ne ihan kuvaukselliset. Erikoisuutena pitää mainita kyseiseltä yöltä kirkkaimmat koskaan näkemäni keltaiset revontulet, jotka koristivat pohjoishorisonttia kuin auringonnousu ikään. Voin kuvitella minkälaisen värishow'n olisi päässyt muutama sata kilometriä pohjoisempana näkemään.



On pakko tunnustaa että tuli tuona parhaimpana reposyönä nähtyä taivaalla jotain todella omituista, jotain mitä en ole ikinä aiemmin yökuvausreissulla nähnyt. Ikävä kyllä olin selin valoilmiöön nähden mutta se, silmänräpyksen mittainen kirkas väläys, valaisi koko Näätähiekan rannan. Näin nimittäin hetken aikaa oman varjoni jäätynyttä hiekkarantaa vasten. Käännyttyäni vaistonvaraisesti ihmettelemään valonväläyksen aiheuttajaa, ei taivaalla näkynyt mitään. Ei lentokonetta, ei ukkospilveä, ei hätärakettia, ei räjähtäneen tulipallon vanaa, ei salaman kanssa pilailevaa kanssakuvaajaa. Jos väläyksen aiheuttaja olisi ollut tulipallo, olisi se jäänyt reposkuvaajien kuviin ja näin oletettavasti täyttynyt koko Taivaanvahti, mutta sielläkään ei ollut yhtään havaintoa mahdollisesta valonlähteestä.

Vielä kolmantena yönä tuli yritettyä Älänteenreissua, mutta pilvisyys ja kosteus pakotti kääntymään takaisin Varpaisjärven kirkonkylän kohdilla. Pieni rako kuitenkin pilviin ilmestyi, ilman reposia tosin, ja sumuhan näyttää ihan kivalta kunhan se pysyy lähellä maanpintaa.

Tähtitaivasta halkovaa pilvisyyttä Pyöreiseltä

0 comments:

Lähetä kommentti