2017-04-24

Kuu ja Aurinko, veljekset kuin ilvekset

Oppirahojen jälkeen on nyt päästy typistämään Kuun ja Auringon kulku noustessa pelkäksi viiruksi. Ja vähemmän yllättäen, ovat viirut aika samannäköiset.

Auringonnousu viiruksi tiivistettynä
(Tunnin mittainen pätkä Auringon nousua Tähtikalliolta viiruksi tiivistettynä.)

Kameraa ei tarvinnut edes kääriä folioon tai mihinkään muuhun valonsuojakortonkiin, vaan pelkkä miljradikertainen himmennys kolmella kymmenen auon harmaasuotimella riitti ja tällä kertaa muistin myös pistää etsimen luukun kiinni. Pitää sanoa että se oli lievä yllätys, luulisi jossain olevan niin pieni rako että siitä edes muutama fotoni mahtuisi läpi tulemaan, mutta uskottava se on jos maisema kerran jää kuvassa mustaksi.

Kuuviiruissa värin muutos on ollut melko dramaattinen, mutta Auringon kanssa se jäi huomattavasti vaatimattomammaksi. Syyllistä voisi ehkä etsiä suotimista, tutkitusti noista pääsee infrapunaa melko paljon läpi joka sitten sotkee valmiin kuvan valkotasapainon. Pitää siis koittaa infrapunaa leikkaavalla suotimella uudestaan ja ihmetellä josko rannun värigradientti muuttuu ja mihin suuntaan.

Vähenevän kuun nousu
(Samat speksit kuin edellä, mutta Kuun kanssa.)

Kolmas yllättävä seikka on se, että tuo kuuviiru tuossa yläpuolella on melkein täysin suora. Nimittäin ei pitäisi olla. Ilmakehähän tunnetusti taittaa matalalla olevan kappaleen valoa aina vähän ylöspäin eli viirun pitäisi alkuosastaan kaartua lievästi ylöspäin. Ainoa selittävä tekijä mikä tulee nopeasti mieleen olisi se että kamera jalustoineen olisi jotenkin notkahtanut ja vielä samaa tahtia nousevan kuun kanssa(!!) että viiru olisi lopulta suoristunut. Mutta tuommoinen temppu tuskin onnistuu sattumalta, kun tietokoneohjatulle seurantajalustallekin se on jo vaativa juttu.

Tietysti voi sanoa ettei Kuu ole näkynyt ihan horisontista asti kuvauspaikalle ja täten ilmakehän vaikutuksesta suurin osa on jäänyt piiloon, muttei se selitä tuota samasta paikkaa kuvatun Aurinkoviirun odotetunlaista käyttäymistä. Hitto näitä kuvausprojekteja, näistä tuntuu tulevan aina kysymyksiä enemmän kuin vastauksia.

Pimennyksiä ja vakoilijoita kiertoradalta

Geostationäärisiä satelliitteja kun on tullut kuvattua niin paljon laajiksella, niin vaihteeksi koitin ottaa niiden muodostamista tekotähdistöistä kuvia pidemmällä polttovälillä. Tasauspäivien aikaan voi myös nähdä kun satelliitit hetkeksi katoavat Maan varjoon, eli tekokuunpimennyksen.


(Reaaliajassa tämä tunnin mittainen timelapse kattaa taivaalta noin kuuden asteen levyisen alueen azimuuttien 145,5…151,3° välillä.)

Vaan mitäs kuvassa näkyy? Vasemmalta lukien satelliitit ovat alankomaalainen NSS 12, venäläinen Ekspress AT-1, intialainen GSAT-16 ja GSAT-8 -pari, epäonnistuneesti laukaistu mutta oikealla radalle lopulta päässyt venäläinen Yamal 402, venäläinen Ekspress AM-1, brittipuolustusvoimien arveluttavasti nimetty Skynet 5D, arabiemiraattien Yahsat 1A, turkmenistanilainen(!) TURKMENALEM52E/MONACOSAT ja kaikkein oikeanpuolimmaisimpana valkovenäläinen BELINTERSAT-1.

Tässä timelapsessa tuo nimeämätön, kirkas piste joka hitaasti liikkuu kohti kuvan alareunaa, on tiedustelusatelliitti. Hyvin todennäköisesti kyseessä on yhdysvaltalaisen Orion-signaalitiedustelusatelliittisarjan Mentor 6 -nimellä kulkeva jäsen. Satametrinen paraboloidiantenni olisi hyvä selitys kirkkaudelle. Taivaalla tämä alue on kaakkoisella taivaanekvaattorilla; kartalla Intian valtameren yllä - lähellä Afrikan rannikkoa. Ihan perusteltu sijainti siis vakoilusatelliitille.

2017-04-04

Integroitu kummmitus ja kurkistus kristallipalloon

Kuvaan tarttui kasviksista tykkäävä aave joka on tälleen lopputalvella tosi pörröinen. Ei siis mitään kauhuelokuvakamaa sentään jos ei kaksipäisyyttä lasketa sellaiseksi ominaisuudeksi. Takapihan rusakko se siellä safkaa lintujen jälkeensä jättämiä siemeniä. Nikon D5100:n night vision -tila, vaikka kohinainen onkin, mahdollisti tämän kuvan ottamisen. Lyhyt videonpätkä on tuohon alle integroitu yhdeksi kuvaksi — integrointi on vain hieno tapa sanoa että parista sadasta videon ruudusta on laskettu keskiarvo.

Ehkäpä joskus tulevaisuudessa ei enää otetakaan kuvia, vaan lyhyitä sarjoja, joista sitten lasketaan lopullinen kuva. Itse asiassa paremmat kännykäkamerat jo nyt turvautuvat laskemaan keskiarvoja aikasarjoista ja HDR-kuvia ilman että käyttäjä huomaa mitään erikoista tapahtuvan. Esimerkki tästä on Googlen Nexus-puhelimissa nähty HDR+.



Täydellinen tulevaisuuden kameran kenno olisi vain fotonilaskuri. Nollaamalla kennon useita kertoja jokaista valotusta kohden ja aloittamalla fotonien laskennan aina alusta, olisi dynamiikkakin periaatteessa rajaton. Pikselithän ovat tässä kutistuneet kutistumistaan ja samalla fotonikaivon syvyys on pienentynyt. Dynamiikka, yksinkertaistettuna pikselin fotonikaivon syvyys jaettuna lukukohinalla, on kuitenkin pysynyt samana tai kasvanut kennojen vähentyneen lukukohinan ansiosta. Jatkuvasti luettavassa kennossa pitäisi saada nimenomaan lukukohina aisoihin, muuten vaimea signaali hukkuu matkalla elektroniikan häiriöihin.

Tietysti lyhyitäkin aikasarjoja ottaessa datamäärät ovat helposti valtavia. Toisaalta, tarkkuutta voi valon vähentyessä ja herkkyyden kasvaessa laskea monin tavoin ilman kauheita haittavaikutuksia kuvanlaadun suhteen. Kuvaa voi pienentää lukuvaiheessa binnaamalla tai jälkikäteen pienentämällä eli spatiaalisesti (tai avaruudellisesti); osavalotusten valotusaikaa voi kasvattaa tai tehdä aikasarjaan väli-integrointeja eli temporaalinen (tai ajallinen) pienennys. Ja lukuarvojen esitystäkin voi karsia, 14 bittiä on ihan liikaa jos suurin pikselin arvo on kuvassa vaikka parin sadan luokkaa — tuolloin valtaosa numeroarvoista ja melkein puolet biteistä menee lähinnä kennon oman kohinan tallennukseen eli täysin hukkaan.

2017-03-31

Yökuvauslaitteisto ja sen lisävarusteet lähikuvassa

Tässä kun talven mittaan kuvien valotusajat ovat kasvaneet ja kasvaneet, on pitänyt vähän järkeistää kalustoa. Ongelmaksi helposti muodostuu kameran oma pikkuakun rajallinen kapasiteetti, varsinkin kylmemmässä ilmanalassa. Nikonin oman EN-EL15-akun nimellinen 1,9 ampeerituntia ei kertakaikkiaan riitä jos aikoo kuvata useamman tunnin putkeen, ilman akunvaihtoja. Akun vaihtaminen tuoreeseen katkaisee valotukset ja se ikävä kyllä näkyy esim. tähtiviiruissa ja timelapseissa. Ja ultrapitkissä yksittäisvalotuksissahan akun vaihto kesken kaiken ei ole edes mahdollista.

Akkuongelman ratkaisu on onneksi suhteellisen helppo: ulkoinen virtalähde, semmoisen tekee vaikka itse. Akuiksi on valikoituneet ihan vain lyijyhyytelöakut niiden halvan hinnan ja akkujen sekä latausvälineiden hyvän saatavuuden vuoksi. Painaviahan nuo ovat ja energiatiheys ei kisaa litiumioniakkujen kanssa, siitä ei pääse mihinkään; mutta sisäinen sulovilén komentaa aina halvimpaan vaihtoehtoon. Mutta, kympillä saa Motonetistä kuuden ampeeritunnin mopoakun joka pyörittää kameraa testatusti huoneenlämmössä melkein 19 tuntia ja maaliskuun pakkasöinä ainakin 6 tuntia — pidempään kuvaussessioon en ole vielä uskaltautunut.

Virtalähteen muuntajaan on ympätty mukaan myös akun jännitenäyttö, niin ei pääse tulemaan yllätyksiä akun varaustilan suhteen. Yhden kerran se on jo minut pinteestä pelastanut eli minun silmissä investointi on ollut onnistunut. Segmenttinäyttö on käytössä vain erikseen painonappi alas painamalla, turhaa valoa ei merkinantovaloista tai näytöistä pimeyteen kaivata. Ne nimittäin alkavat näkyä kunhan on vain pimeää, esimerkkikuva täällä.

Ultimaattinen yökuvauslaitteisto
This is the ideal camera body. You may not like it, but this is what peak performance looks like. // When you absolutely, positively got to continuously expose for a whole night; accept no substitutes.

Yksi pieni kuvanlaatua koskeva optimointi ulkoisissa akuissa on. Kameran lämpötila pysyy alhaisempana kun akun lämpökuorma ei ole kameran sisällä lämmittämässä kennoa. Tämä tosin ei Suomessa ole juuri koskaan ongelma, ovathan pimeät vuodenajat aina myös kylmiä. Elektroniikka ei yleensä kylmästä piittaa, vaan ongelmaksi muodostuu liikkuvien osien — peilin, sulkimen, aukkomekanismin — voiteluaineet jotka jähmettyvät kylmässä. Pari kertaa on jääneet kuvat ottamatta jäätyneen sulkimen takia. Kylmä kenno taas on aina vain hyvä asia, lämpökohina jää vähemmäksi. Jo puolen minuutin valotus korkealta porottavan kesäauringon lämmittämällä kameralla näyttää aika kauhealta kohinan suhteen, mutta talviaikaan kuvat ovat aika siistejä. Saattaa olla että kesällä kamera tulee vuorattua alumiinifoliolla — testimielessä jos ei muuten, ei ehkä kuitenkaan julkisella paikalla koska naurunalaiseksi joutuminen on todennäköistä.

2017-03-21

Äärimmäistä kirkkautta ja himmeyttä Maaningan Patalahdella

Pitkät valotukset veden ääressä? Kulahtanut klišee. Pitkät valotukset tähtitaivaasta? Pfft, mennyttä päivää. Kuuviirut? Niin passé. Aurinkoviirut? Kuuminta hottia — kirjaimellisesti päivänpolttavaa, jos tekee silleen tyhmästi että jättää kameran osoittamaan kohti suodattamatonta Aurinkoa liian pitkään. Tosin tallennusmedian polttamista Auringolla on tehty ihan onnistuneesti, mutta filmille. Digitaalikameran piikennon tapauksessa polttojälki olisi turhan… perusteellista, lopullista ja tuskin kovin taiteellista.

Tarvitaan siis suodatusta. Yksi kymmenen aukon suodin pudottaa auringonvalon melkein mekaanisen sulkimen ulottuville, toinen pudottaa valotusajan sekunnin kymmenyksiin ja vasta kolmannen päällekkäisen suotimen avulla päästään viirukuvissa tarvittavaan minuuttiluokkaan. Himmennystä on siis tässä vaiheessa tuhat potenssiin kolme kertaa eli miljardikertainen määrä.

Miljardi on jo semmoinen luku mitä harvemmin valokuvauksen yhteydessä kuulee. Sitä voi kuitenkin koittaa visualisoida seuraavalla tavalla: aurinkoisena kevät- ja kesäpäivänä päästään isohkolla aukkosuhteella valotusaikaan 1/8000s eli kahdeksasosa millisekunnista. Miljardikertainen valotusaika tuosta ajasta on 34 tuntia (käytännössä enemmän koska yleensä päivien välissä tulee yö).

Aurinkoviiru
(Samyang 135mm f/2, kaksi kappaletta Haidan kymmenen aukon harmaasuotimia ja yksi kappale Icen vastaavaa suodinta. 28 minuutin valotus.)

Oppirahat on kuitenkin maksettava. Optisen etsimen läpi näki Auringon kiekon jos vain antoi silmän hetken aikaa tottua pimeään. Tein viimeisen tarkistuksen komposiittioon ja laitoin kameran valottamaan. Tuloksena ylläoleva.

2017-03-09

Raw Therapee 5:n ehkä kätevin uusi ominaisuus konekiväärikuvaajille

Männä viikonloppuna Kuopiossa oli (saattaa olla vieläkin) harvinainen lintuvieras: viiksitimali. Viiksitimaliuroksen tunnistaa sen naamataulussa olevasta, monet black metal -bändit häpeään saattavasta, tosi kvltista corpse paintista (kuva). Tirppaparihan oli majoittunut käevästi melkein Kuopion ytimeen, joten sinne kehtasi myös tämmöinen laiska luontokuvaaja ilmestyä paikalle. Mutta suorastaan keväinen, aurinkoinen ilma joten mikäs siinä kuvatessa. Pikkuisen Raw Therapeen säätimiä ruuvaamalla kuvista tuli oikein kirkkaita ja värikkäitä, jopa E S T E E T T I S I Ä.

Viiksitimalinaaras korrella

Mutta ennen kuin päästään kuvia käpistelemään, pitää akanoista erotella ne harvalukuiset jyvät. Pikkulinnut ovat tunnetusti erittäin nopeita liikkeissään ja näiden kaverien syömäkorret heiluivat jatkuvasti Kallavedeltä puhaltaneessa tuulessa sekä tietysti linnun liikkeiden johdosta, joten tarkennus oli suurimman osan aikaa jossain ihan muualla kuin pitäisi. Ja titityylle pitäisi vielä saada semmoinen asento jossa pää ei ole puskassa tai kloaakki osoita kohti kameraa. Joten kuvia tulee pakostakin paljon, vähän hitaammallakin kameralla.

2017-02-22

Huhu: vuosiko Fuji vahingossa seuraavan supertelejulkaisunsa?? Katso kuva!

Pohjattomia huhuja! Clickbaittia! Huutomerkkejä! Suttuinen kuva jossa huonosti piirrettyjä merkintöjä!

Ohhoh, tätä ette kyllä usko, mutta Fujin vastajulkaistussa objektiiviroadmapissa eli -etenemissuunnitelmassa on kaksi merkitsemätöntä ja vielä julkaisematonta objektiivia. Toinen näistä on "superlaajakulmazoomi" ja toinen vastaavasti "kiinteä teleobjektiivi". Vaikka telen polttoväliä ei ole vasiten merkattu, voi kuitenkin sen sijainnista roadmapissa päätellä polttovälin olevan noin 200 milliä.

Toinen speksejä paljastava tekijä on roadmappiin piilotettu(!!) mysteerisiluetti. Pikseleitä laskeskelemalla voi huomata objektiivin pituuden ja leveyden olevan melkolailla suhteessa 2:1. Tämähän ei voi muuta tarkoittaa kuin tosi hyvää valovoimaa — helposti jopa luokkaa f/2! Lisäksi on mukana myös superteleissä tuttu jalustapanta, joka viimeistään vahvistaa arvioiden paikkansapitävyyden. Jes, hyvä Fuji, kiinteiden ja keveiden laatuobjektiivien valikoima sen kuin kasvaa eikä kohta edes lintukuvaajat voi olla homeisissa Canikon-poteroissaan vaan heillekin päivänvalo alkaa risukasaan paistamaan.


Kohta on lähimmän Rahalan ovipumppu kulunut puhkipahki kun vakavahenkisen luonnonvalokuvauksen harrastajat kantavat antiikkiset, korvia ja selkärankaa rasittavat peililäpsytinrohjakkeensa vaihtoon ja siirtyvät Fujin viimeisenpäälle hiottuun nykytekniikkaan. Roudaa sinäkin Rahalaan omasi, kun niistä vielä jotain saa *vink vink*

Seuraa Pallopanoraamablogirumoursleaksia (PPBRL kavereiden kesken) Fabossa tai Gplussassa, osta jotain tästä, tästä tai tästä linkistä ja saan helppoa affiliaterahaa. Kiitos kun tuet, t. Ken Kivikaivo.

2017-02-21

Odotukset vastaan todellisuus: syvän taivaan kapeakaistakuvaaminen

Noni, nyt alkaisi olemaan syvätaivaskuvaamista ajatellen vehkeet kunnossa. On mustavalkoinen, vedyn emissiolle herkkä kamera ja kapeakaistainen vetyalfa-suodin em. kameralle sekä Härkämäeltä löytyy vielä hyvä linssiputki ja putkelle seurantajalusta lainattavaksi.

Mutta ei, kyllä kuvaamisen vaan silti voi onnistua töppäämään. Jos ei muuta niin tarkennus voi olla juuri sen verran pielessä että tähdet ei ole pisteitä vaan kiekkoja, vaikka sen olevinaan tarkennusmaskilla kohdilleen laitoin. Jos ei muuta, niin seuranta voi vähän heittää, vaikka sen napatähtäimellä olevinaan kohdilleen laitoin. Jos ei muuta, niin ainakin kameran valotusajan voi vahingossa kiertää bulbilta 30 sekunnille. Jos ei muuta, niin vinjetoinnin kalibrointikuvat voi ottaa väärin vaikka täysin sama taktiikka niiden ottamiseksi toimi viime kerralla ihan hyvin.

No, tältä se näyttää:


(Mono-D5100, Baader 7nm 2" h-alpha, Sky-Watcher 120ED Pro, EQ-6 Pro; 100x30s @ ISO 1600.)

Kuvassa keskellä alhaalla on Kassiopeian W-kirjaimen keskimmäisen tähti, Gamma Cassiopeia, ja sen liepeillä oleva emissiosumu IC 63 — taitaa siinä lähettyvillä olla myös heijastus- ja pimeitä sumujakin mutta ne eivät kapeakaistakuvassa näy. Emissiosumut jatkuvat vielä pitkälle tuosta kirkkaasta kohdasta kohti kuvan yläreunaa, sumumatskulla olisi voinut täyttää vaikka koko kuvan.

2017-02-03

Kuinka syvällä soudat?

Juuh tämmöistä infograafia tällä kertaa. Tämmöisiä jäävuoridiagrammeja on tehty aiheesta kuin aiheesta (esim. musiikki, pelit, foliohattuilusta) mutten ole vielä nähnyt valokuvauksesta tehtyä kaaviota, joten tässä sellainen. Kaaviota on helppo lukea, mitä syvemmällä ollaan kuvitteellisesssä meressä, sen esoteerisempää kuvausta harrastetaan.

Olen kerran sukeltanut tuonne syvimmälle tasolle, kun tuli Härkämäellä oltua mukana kuvaamassa asteroidi 4 Vestan fotometriasarjaa. Ihan täysimittaiseen apertuurifotometriaan ei vielä päästy, mutta aika lähelle kuitenkin. Tuloksena illan kuvauksista ei ollut siis videota, kuvaa tai mitään muutakaan kovin visuaalista, vaan lukusarja asteroidin suhteellisen kirkkauden muutoksista.

Miten tähän ajauduttiin? Seurataanpa diagrammia ylhäältä alas niin ehkä se selviää. Kasuaalinäppäilijänä tykkäsin (ja tykkään edelleen) kuvata maisemia ja semmoisia. Lopulta päivämaisemista siirryttiin yömaisemiin (kolmas taso), ja niistä edelleen laajakulmatähtikuviin (edelleen harrastelijataso, mutta syvemmällä). Lätkäistään kamera seurantajalustalle ja lisätään polttoväliä laajiksesta, niin ollaan jo laajakaistaisessa tähtikuvauksessa (spesialistitason yläreuna). Siitä seuraavat askeleet ovat tähtitaivaan kapeakaistakuvaus (spesialistitason alareuna, koitettu on) ja fotometria (tieteilijätaso). Syvemmälle mentäessä kuvien (tai muun tuotoksen) yleisö pienenee melkein logaritmisesti, ei asteroidin valokäyrästä montaa tykkäystä irtoa somessa.



Saman polun voi käydä vaikka makrokuvauksen puolelta. Ensin kuvataan kukkasia, sitten lähikuvia jutuista, kohta makrokuvia, sitten mikrokuvia suuremmalla suurennoksella ja siitä ei olekaan pitkä matka näkyvän valon mikroskopiaan ja vaikka elektronimikroskopiaan asti. Sama voi käydä myös näkyvän valon ulkopuolella kuvatessa, infrapunasta ja ei ole pitkä matka UV-kuvaukseen, hyperspektraalikuvaukseen ja lämpökamerakuviin.

Tietysti alimmalle tasolle voi hypätä suoraan esim. koulutuksen kautta. Tuskin moni CT-kuvausta harrastaa — jo ihan vaadittavan keskikokoisen kerrostalon suuruisen rahallisen panostuksen takia. Mutta senkin voi periaatteessa nähdä kaukaisena serkkuna fotogrammetrialle, ja edelleen panoraama- tai ilmakuvaukselle.

Ja ei, kuva ei ota millään lailla kantaa genrejen paremmuuteen, puhtauteen tai mihinkään muuhun. Jos joku sitä noin tulkitsee ja siitä suivaantuu, on tulkinnut väärin.

2017-01-10

Jouluruusu

Kaikista tähtitaivaan kohteista jouluisimpia on Rosettesumu (tai oikeastaan Ruusukesumu, mutta Rosette näköjään käy suomalaisen suuhun ihan yhtä hyvin). Emissiosumuna se on jouluisen punainen ja muistuttaahan se erehdyttävästi ruusua, ainakin jos katsoo vähän kauempaa. Bonuksena sumun keskellä on vielä pieni, avoin tähtijoukko. Tähtijoukon voi löytää jo pienillä kiikareilla, mutta itse sumua en ole nähnyt isollakaan putkella. Ärsyttävä tunne kun tietää tuijottavansa jotain jonka pitäisi periaatteessa näkyä, mutta kun ei näe mitään.

Rosettesumu
(Rosettesumu vetyalfassa, kuvaan on pinottu puolitoista tuntia valotusta 90 sekunnin pätkissä.)

Yllä kapeakaistasuotimella otettu mustavalkokuva jossa vetysumu näkyy alfa-emissioviivan valossa. Koska kuvatessa täysikuu loisti taivaalla, oli pakko käyttää kapeakaistasuodinta. Suotimen kaistanpäästö on viritetty niin että emissiosumujen säteilemä valo osuu suotimen kapean kaistanpäästön keskelle ja muu valo — tässä tapauksessa kuutamon loiste — ei tule läpi. Kapeakaistasuotimeksi tosin käytetyn suotimen päästökaista oli melkoisen leveä, 45 nanometriä. Nyrkkisääntönä voi pitää että mitä kapeampi kaista, sen parempi kontrasti taustataivaan ja sumun välillä. Logiikkahan touhussa on selvä, sumut säteilevät aina tietyillä aallonpituuksilla; vety-alfan tapauksessa aallonpituus on 656,28 nm joka siis tulee suotimesta läpi estotta. Kaikki muu tavara joka suotimesta läpi pääsee on vain ylimääräistä valosaastetta ja laskee kontrastia taustataivaan ja sumun välillä.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...