2017-08-03

Onnettomuustutkintalautakunta tutkii: maailman turhin timelapse

Tässon maailman paskin timelapse. Se oli hyvin lähellä olla maailmanennätysluokan timelapse, muttei sitten ollutkaan — vain salama puuttuu. Tarkoituksena oli saada haaviin pohjoisimmat kuvat koskaan yläilmakehän salamoinnista. Yläsalamoinnin kuvaaminenhan on varsin tuore harraste, ensimmäinen ei-videokameralla otettu kuva napattiin Suomessa ihan vasta hiljakkain kun Panu Lahtinen kuvasi punaisen keijusalaman Espoosta eivätkä värikuvat aiheesta ole vanhimmillaan kuin 23 vuotta vanhoja. Ennätysyönä olin minäkin lähdössä kuvaamaan, mutta vielä iltayhdentoista aikaan oli niin paljon pilveä pitkin etelätaivasta että totesin yrityksen turhaksi.



No eihän videolla mitään yläsalamoita näy. Missä meni pieleen?

Salamoinnin sijainnin näkee reaaliaikaisesti Blitzortung-palvelusta, tuona yönä oli suurempi ukkosrintama liikkumassa Saksasta kohti Puolaa, sekä pienempi ukkossolukko tuolla Latvian ja Liettuan rajamailla. Yläsalamointi tapahtuu punaisten keijujen tapauksessa siellä 50-90 kilometrin korkeudella, joten teoriassa ne näkyvät noin tuhannen kilometrin päähän jos vain on tarjolla esteetön näkymä horisonttiin. Tämä siis teoriassa, en tiedä onko niitä kukaan niin kaukaa saanut oikeasti kuvattua, yleensä kuvausetäisyydet ovat luokkaa muutama sata kilometriä.

Horisontti itsessään on tuolla kuvauspaikalla hyvä, etelään näkee miten pitkälle vaan — siitä olin ottanut etukäteen selvää. Mutta kamera osoitti ilmeisesti vähän pieleen kun ei ole oikein mitään selvää maamerkkiä minkä mukaan suunnistaa taivaalla. Helposti tunnistettavista kohteista Puijon torni kyllä näkyy, mutta siitä ei ole ihan triviaalia mitata osoittaako kamera siitä 100, 90, 80 vai 70 astetta lännemmäksi. Astrometry-palveluun kuvan syöttämällä saadaan kuitenkin tarkka kuvaussuunta jälkikäteen selville kun kuvakentän tähtien sijainnit yhdistetään kuvauskellonaikaan ja -paikkaan. Tarkoituksena oli kuvata noita Saksan salamia, vaikka ne näköjään olivat liian kaukana kuvattaviksi. Suoraan etelässä oli ollut pienempi ukkossolukko, joka olisi ollut jopa kuvausetäisyydellä. En sitten osunut kumpaankaan, vaikka oli kaksi kameraa kuvaamassa ja toistensa intervallien aukkoja paikkaamassa.


(Kuvaussuunta ja kuvakulma on merkattu harmaalla sektorilla. Sinisen ympyrän halkaisija on se tuhat kilometriä joka on varmaan yläraja yläsalamahavainnoille.)

Loppupeleissä kuvaussuunnalla tai millään muullakaan ei ollut väliä, koska välissä oli pilviä, jotka nousivat aamua kohti tultaessa korkeammalle ja korkeammalle taivaalle. Eivätkä noin ohuet pilvet näy vähäkontrastisessa kameran esikatselukuvassa laisinkaan saatikka sitten paljaalla silmällä. Nytkin pilvet sai oikeastaan esille vain venyttämällä kuvaa aggressiivisesti Camera Rawin dehaze-suotimella. Samalla tuli opittua myös se, että tuo ei kelpaa semmoisenaan timelapsetouhuihin, algoritmin tuottamat kuvat poukkoilevat värisävyjen ja kontrastin osalta liikaa perättäisten kuvien välillä.

Jos haluaa itse koittaa yläsalamoinnin kuvaamista, Ursan Zeniitti-julkaisussa on hyvä ohjeistus. Paras aika alkaa olemaan koitolla, kun yöt pimenevät ja etelämpänä on vielä ihan hyvät ukkoskelit.

0 comments:

Lähetä kommentti